Lentokone on noussut parikymmentä sekuntia aiemmin kolmen ja puolen kilometrin päässä. Nyt se kohoaa keula pystyssä ylitseni kohti taivaiden valtaväyliä. Kuvittelen ikkunoista innokkaasti vilkuttavat lapset, joiden äidit ja isät selostavat heille tiuhaan muuttuvia maisemia: tuolla näkyy se tie, mitä äsken ajettiin. Tuolla näkyy jalkapallokenttä.

Lapset ihmettelevät puiden pienuutta, teiden pienuutta ja pikkuteillä ajavien pikkuautojen pienuutta. Ehkä he osoittavat juuri nyt minua, yhden sellaisen ratissa. Moikkaan mielessäni takaisin ja mietin kuinka hienoa olisi, jos sen sijaan, että olen menossa töihin, olisinkin tuossa koneessa matkalla vaikka Kyprokselle.

Lomalle lähtevät kääntyvät seuraavasta risteyksestä, mutta minä jatkan edelleen suoraan. Sitten kapteeni kallistaa konetta vasemmalle ja minä katoan näköpiiristä.

Kolmostien ja Kehä III:n risteys. Erityisesti yhdistettynä alkukesään, kuudennen ja seitsemännen aamutunnin väliin ja auringon oranssinsävyiseen sarastukseen, vie usein ajatukseni matkamuistelmiin. Risteys on luotisuorassa linjassa Helsinki-Vantaan pohjoisen kiitotien kanssa, joten viiden minuutin välein nousevista lentokoneista yleensä jonkun reitti risteää työmatkani kanssa juuri tässä kohdassa.

Lomalle minä aina ajattelen heidän olevan menossa. Mallorcalle, Rodokselle, Bulgariaan. Yhteistyössä Aurinkomatkojen kanssa on tarkoitus saada viikossa nahkaan uusi väri, jota ensin esitellään kevätjuhlassa, sitten kuoritaan vihdalla juhannussaunassa. Koulusta on saatu ylimääräistä lomaa reissuvihkoon kuitatulla lupauksella päntätä muutama luku mantsan kirjaa altaan reunalla.

Ne olivat pienenä usein juuri aikaisia aamuja jolloin reissuun lähdettiin. Lentokone pinkaisi ennen seitsemää kohti Espanjaa, joten kentällä piti olla viideltä, kotoa piti lähteä neljältä ja herätä piti varttia vaille. Niin aikaisin nurmikko on vielä märkä ja aamun viileys sai venyttämään tennissukkien varret shortsien lahkeisiin. Jännitys oli vienyt vähäisetkin yöunet, joten ajomatkalla takapenkki pysyi hiljaa.

Turvatarkastuksen jälkeen olo yleensä helpottui merkittävästi. Muistan miettineeni mitä meidän matkalle kävisi, jos emme kaikki pääsisikään piippaavien porttien läpi. Aina päästiin. Kaksi kertaa ei ihan helpolla. Yhden kerran olin pakannut mukaan puukon, toisella kerralla viinipullonavaajan. Kymmenvuotias ei kuulemma tarvitse kumpaakaan lennon aikana.

Muistan liimailleeni kuvia tarrakirjan sivuihin. Ne olivat sellaisia, joita pystyi siirtelemään, irroittamaan ja liimaamaan uudelleen. Muistan säilyttäneeni ruokailun mukana tulleet veitset, haarukat, servetit ja sokeripussit matkamuistoiksi. Ja muistan toki myös ihmetelleeni niiden autojen ja teiden pienuutta.

Voi heitä onnekkaita, ajattelen, kun alitan kehäkolmosen. Lentokoneen kyydissä on varmasti monia ensikertalaisia. Heitä, jotka eivät ole koskaan elämässään nähneet palmua ja heitä joilla on vielä kokematta hampaiden upottaminen kylmään vesimeloniin taisteltuaan ensin suolaista ranta-aallokkoa vastaan keskipäivän kuumassa paahteessa. Olen onnellinen heidän puolestaan yhtä lailla kuin olen omista muistoistani.

Kahdeksan tunnin päästä ajan samaa tietä kodin suuntaan. Iltapäivällä risteyksessä ei ole enää sitä riemun ja jännityksen tunnelmaa. Koneita näkyy nousevan edelleen, mutta mielessäni ne ovat matkalla Brysseliin tai Frankfurtiin. Ne ovat työmatkakoneita täynnä murjottavia pukuihmisiä. Lomailijat on jo kuskattu kesäparatiiseihin. He kirmaavat pistelevän polttavassa rantahiekassa ja lukevat otsa hiessä dekkareita aurinkotuoleissa.

Kyllä aamun lähdöissä on se loman kaunis kaiho.