Toisin kuin kuntosalilla

Kirjastontäti huokuu niin pyhää ja muinaista viisauden kaikkivoipuutta, että tulee yhtäkkiä tarve pyytää olemassaoloani anteeksi. Ja anteeksihan minun pitäisikin pyytää. Ei toki olemassaoloani, vaan sitä, että olin käyttänyt kirjastokorttiani väärin.

Sinä, joka käyt kirjastossa säännöllisesti, et tule löytämään tästä kirjoituksesta luultavasti mitään sellaista, mitä et entuudestaan tietäisi. Sen sijaan sinä, joka et ole poikennut kirjastossa sitten ala-asteen tutustumiskäynnin, voit löytää tämän kirjoituksen luettuasi sisältäsi lukutoukan munan. Ja synnyttää sen.

Mikäli on niin, että ihmiset jaottuvat lukemisen suhteen lukijoihin ja lukemattomiin, on vaarana, että hän joka ei ylipäätään lue mitään, ei lue myöskään tätä kirjoitusta. Siinä tapauksessa tästä kirjoituksesta ei ole välttämättä iloa kenellekkään.

Kerron nyt varmuuden vuoksi koko kirjoituksen pointin heti tähän alkuun, koska on syytä olettaa, että mahdollinen sivustolle eksynyt lukematon ei lue tätä kirjoitusta loppuun saakka. On myös joskus käynyt niin, että pointtini ei ole käynyt selväksi vaikka kirjoituksen on lukenut useaan otteeseen. Jopa itselleni. Joten, tässä se on:

Käy kirjastossa.

Sitten siihen kirjastontätiin ja kirjastokorttiini. Ai mitenkö olin käyttänyt sitä väärin? No, olin käyttänyt sitä epäkunnioittavasti. Kertoakseni kuinka kirjastokorttia voi käyttää epäkunnioittavasti, on minun palattava hieman ajassa taakse päin. Siihen päivään, kun sain ensimmäisen sellaiseni.

Sain ensimmäisen kirjastokorttini Karkkilan kirjastoon kun olin ala-asteella. En muista sitä päivää. Se olisi hienoa muistaa, varsinkin nyt kun tarinani liittyy aika vahvasti kirjastokorttiin. Muistan lainanneeni Viisikoita ja Stephen Kingin Sen. Sitä tunsi itsensä niin isoksi kun lainasi kirjoja Aikuisten osastolta.

Jännä muuten, että kirjoihin ei ole laitettu ikärajaa. Ei kauhutarinoita VHS:nä saanut vuokralle. Siitäkin mielekiintoisesta tosiasiasta huolimatta, että jos leffan laittaa äänettömälle ja silmät kiinni, se valuu lopulta pelottavan kohtauksen ohi, mutta jos silmät sulkee kirjaa lukiessa, tarina ei juurikaan etene. Kirjat myös useimmiten koetaan yksin, sehän lisää pelkokerrointa entisestään.

Lukemisessani oli Kingin jälkeen aikoja jolloin sitä tapahtui ja jolloin ei. Tein vaihtelevasti hyvinkin mielelläni ostoksia kirjakaupassa ja rakensin kovakantisen kaikkitietäjän imagoa, kunnes jossain minimalistipuuskassa viskoin kirjoja menemään IKEA-kasseittain. Tapahtumaan johtaneista syistä voit halutessasi lukea tästä.

Minä muutuin, mutta se mikä oli mielenkiintoista huomata, kirjastot eivät. Yli viidentoista vuoden jälkeen konsepti on täysin sama. Se on erikoista tänä päivänä.

Okei, kyllä Hämeenlinnan pääkirjastossa on ne digitaalis-elektrooniset lainaus- ja palautusautomaattirobotit, mutta meillä Rengossa toimitaan ihan kuten silloin Mesopotamiassa, ensimmäisten kirjastojen perustamisaikaan, 2500 eaa. Uskon henkilökunnan vaihtuneen jossain välissä.

Eikä siinä! Se on hyvä konsepti. Ja mikä parasta: käyttäjälle ilmainen ja helppo. Havahduin ilmaisuus-asiaan siinä kirjastontädin edessä. Tajusin, että olen tuhlannut ties kuinka paljon euroja luokattoman huonoihin elämänkertoihin ja johtamistaidon opuksiin, lukenut muutaman kappaleen ja jättänyt hyllyyn lojumaan. Ne kaikki olisivat olleet täällä, luettavissa ja palautettavissa ilman eri veloitusta.

Uskon, että käytökseeni on osin vaikuttanut ajatus siitä, että tulen tarvitsemaan joitain kirjoja myöhemminkin. Tosiasiassa olen lukenut yhden kirjan useammin kuin kertaalleen. Yleensä kaikki viittaukseni ovat peräisin tuosta yhdestä ja samasta kirjasta. Eli oikeastaan tarvitsen vain sen ja kirjastokortin. Kirja on tietysti Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Kerro, jos luit sen tämän suosituksen perusteella.

No kuitenkin, sivistys oli siis ollut koko ajan nenäni edessä, enkä ollut luonut edes katsettani siihen. En ollut käyttänyt kirjastokorttiani sen ansaitsemalla tavalla, ollenkaan! Anteeksipyyntö kirjallisuushistoriaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan olisi ollut vähintä mitä olisin voinut tehdä siinä tilanteessa. Mutta en tehnyt sitä. Rauhoituin, kun tajusin yhden helpottavan asian.

Vielä ei nimittäin ollut liian myöhäistä. Ja toisin kuin kuntosalilla, kukaan ei huomaa etten ole käynyt vähään aikaan.

Rohmusin sylintäydeltä danbrowneja ja larskeplereitä, tutustuin buddhalaisuuteen ja sisäiseen motivaatioon. Lukemisessa hienoa on katseen avartuminen, se kun saa tuoreita ajatuksia kalkkeutuneiden lomaan. Ja silti, vaikka kiinnostukseni laajenisi kuinka nopeasti uusiin ja taas uusiin asioihin, ei se millään pysyisi kiihtyvän kirjapainon perässä.

Viisastumisen mahdollisuudet ovat siis rajattomat.

Noin. En tiedä miksi hypetän yhtäkkiä kirjastoa. Suomalaiset ovat jo valmiiksi maailman kärkisakkia jos katsoo kirjojen lainausmääriä suhteessa väkilukuun. Ehkä se on ne 15 menetettyä vuotta, joita tässä peräänkuulutan. Ehkä se on huoli nuorten lukemisen vähentymisestä.

Ehkä en vaan keksinyt pokémoneista mitään kirjoitettavaa.