Se oli 2005 kun tätini naapuri ja hyvä ystävä, Tuula, laittoi tekstarin kolmekolmekymppiin. ”Onko sinulla jo kesätyöpaikka? Jos ei, niin tule käymään kaupalla.” Samaan aikaan kun kirjoitin ensimmäiseen oikeaan työsopimukseeni allekirjoitusta, muuttui ’ei sua kukaan tuu kotoo hakemaan’-sanonta yhtäkkiä paskapuheeksi.

En kyllä ollut ajatellut tehdä kesällä töitä, vaan viettää lomaa kuten aiempinakin vuosina, iisisti. En ollut kuten nuoret ystäväni, jotka kirmasivat työn raskaan tielle, marjamyyjiksi ja minne lie, heti yläasteelle kerettyään. En varsinkaan ollut kuten Jaakko, joka teki kesät töitä, säästi rahat, ja sijoitti ne osakkeisiin.

Jokin sai minut kuitenkin menemään sinne kaupalle, Karkkilan Spar-markettiin. Käsipäivää ja nimi papruun. Vedin vielä samana iltapäivänä pukkarin perältä kaivetun teltta-koon ruutupaidan kapeille hartioilleni ja ryhdyin sortteeraamaan panttipulloja kennoihin. Pikkuhiljaa etenin hyllytyksestä kassan kautta maitokaappiin.

Vaikka en ollut aiemmin tehnyt töitä kuin työelämän tutustumisjaksoilla koulun kautta, en ajattele olleeni lurjus tai laiskottelija. En vain ollut tullut ajatelleeksi kuinka helposti kunnon ansioille voisi päästä. Ja yllätyksenähän se tuli, kun kahdenkympin viikkorahan sijaan kesäkassaan tupsahti yhtäkkiä 300 euroa. Ansaitulla rahalla on vaan erilainen arvo.

7 euroa tunnin työstä. Tuntihan menee hujauksessa! Se on kaksi jaksoa salkkareita. Ajattelin seitsemän euron tietysti olevan hurja määrä rahaa, varsinkin kun elämäni aiemmin eletyistä tunneista ei oltu maksettu mitään. Viidentoista minuutin tauostakin sai melkein 2€.

Pidin älyttömyytenä palkkojen korkeaa tasoa, kun olin nähnyt miten vähän vastavuoroisuutta työntekijältä odotettiin. Ajattelin, että voisin helposti tehdä samaa työtä puolet pienemmälläkin palkalla. Yritin tasata tilejä kävelemällä hieman nopeammin.

Ensimmäinen työni opetti minulle jotain rahan arvosta, mutta sitäkin enemmän työelämään liittyvästä vastuusta ja velvoitteista. Pidin alusta asti selvänä sitä, että kaikki mitä pomo sanoo, tehdään. Hän antaa minulle toimeentulon, minä korvaan sen työllä ja palvelen parhaani mukaan.

Ei kiukuttelua, ei myöhästymistä, ei työn välttelyä, ei turhaa kyseenalaistamista. Raha teki omalla kohdallani todella selvän eron opettajan ja esimiehen välille. Tuula oli reilu pomo.

Kesän taittuessa tuuraustarve väheni ja vakiokalusto valui takaisin vuosilomiltaan. Roikuin kuitenkin työvuorolistoissa vielä joinain syysiltoina ja pidin univormua silitettynä varmuuden vuoksi. Nyt jokaisella vapaa-ajan tunnilla oli myös hinta: miinus seitsemän euroa.

Lukio alkoi sopivasti vedellä viimeisiä kurssejaan kun kaupalta kysyttiin halukkuutta tehdä jälleen enemmän tunteja. Rahaa vai lukulomaa? Hmm.

Ajatus siitä, että nyt kannattaa tehdä töitä kun niitä on, ei näin jälkikäteen mietittynä tietenkään ollut viisautta. Ylioppilaskirjoitukset kun on tilanne, jossa ei pärjää pelkällä itsevarmuudella.

Talvi oli kylmä, mutta ei se menijää haitannut. Muistan kun ajoin monena aamuna umpijäisellä kuplavolkkarilla pää ulkona sivuikkunasta, jotta näkisin eteenpäin. Tuulilasi oli syväpakastunut ja alkoi sulaa vasta kevätauringon kosketuksesta.

Sain tehdä toiveestani paljon aamuvuoroja. Menin kaupalle usein tuntia ennen kuin kuului, jotta sain tehdä rutiinit rauhassa. Tein tilitykset, ensin väärin, sitten uudestaan, valmistelin pohjakassat, mietin kuinka paljon ihmiset aikoo tänään juoda maitoa, tein Valiolle maitotilauksen ja kuuntelin toimistossa radiota.

Muistan olleeni ylpeä siitä vastuusta joka minulle suotiin, etenkin tässä maitoasiassa. Ei se ole helppoa arvioida kuinka paljon piimää pitää tilata kun pitää ottaa huomioon kulutuksen lisäksi se, kuinka paljon ja millä päiväyksellä sitä kaapissa jo on, millä päiväyksellä sitä meijeriltä tulee ja onko jostain syystä vaarana, että seuraavina päivinä piimää ei kulukkaan normaaliin tyyliin. Enkä edes tykkää piimästä.

Vastuuta ja ylpeyttä koin myös useina iltoina kun jäin yksin vuoroon. Liukuhihna ja sen päällä nököttävä kassakone oli kuin merta murjova ruori, jolla minä ohjasin 400 neliön purjelaivaa kuin kokenut kapteeni. Voisiko minusta tulla kauppias, pohdin, kun huomasin osaavani kaikki kaupan hommat.

Ehkei kuitenkaan. Oikeasti minua kiinnosti enemmän kitaransoitto ja ylioppilaskirjoituksista alkava oikea elämä, vapaus. Työ itsessään ei ollut intohimo; siinä oli enemmän kyse tunnollisuudesta ja tilipäivästä kuin uraunelmista. Kapitalismi kuiski korvaan kassan takaa, mutta minä kirjoittelin runoja kuittien kääntöpuolille.

Ballograf pyörii pehmeästi kumihihnan kitkassa kun nuoren miehen tuntoja kirjattiin vahapaperille. Ikävä kyllä niistä ei ole todisteita jaettavaksi.

Ensimmäinen työsuhteeni kesti vuoden ja päättyi siihen kun heittelin takapihalla posliiniastiastoa roskalavalle. S-ryhmä osti Sparin, kauppa meni kiinni ja kaikki piti heittää roskiin. Ohuen ohuet kupit ja asetit napsahtelivat teräslavan reunuksiin tuhannen posliinipölyksi. Oli harmillista, että monilta meni työ.

Omaa harmitustani lievitti tottakai se, että minulta ei mennyt. Olin nimittäin saanut viikkoa aiemmin S-marketin kauppiaalta, Jukalta, tekstiviestin.

”Tulisitko käymään kaupalla, työhaastattelussa?”