Laitoimme ystäväni Jonin kanssa herätyskellon soimaan niin, että se herättäisi meidät keskellä yötä. Joni asui suuren rakennustyömaan vieressä, johon oli nousemassa iso betonihalli. Me olimme menossa tekemään sinne salaisen yövierailun. Olimme 12-vuotiaita ja meillä oli polkupyörät.

Seitsemän vuotta myöhemmin kävelin ylioppilastodistus kainalossa samaiseen torppaan, yhtä jännittävin fiiliksin. Kerroin S-Marketin kassalla tulleeni työhaastatteluun. Sain tietää, että haastattelu sijaitsisi toimistossa, johon noustaisiin kierteiset teräsportaat, joita kivutakseen pitäisi kulkea teräsovesta, joka nyt minua varten oltaisiin kiilattu auki puhelinluettelolla.

Marketpäällikön toimisto komeilee kaupan luoteiskulmaan rakennetussa tornissa, ankean arjen ulottumattomissa. Peililasien takaa on näkymät marketin joka kolkkaan. Jos mietit vankilan muurista kohoavaa tähystystornia, josta vartijat tihrustavat kiväärin kiikarin läpi suljettua sisäpihaa, pääset jyvälle minkälaisesta lennonjohtokeskuksesta on kyse.

Marketpäällikkö, Jukka, ei halunnut vilkaistakaan todistuksiani. Asenne kuulemma ratkaisee, ei numerot. Palasin mielessäni kysymään opinto-ohjaajaltani, Jussilta, miten ylioppilastutkinto auttoikaan työnhaussa. Kättelimme 8,12 eurotunnin arvoisen sopimuksen alkamaan välittömästi. Vihreä univormu vaihtui siniseen.

S-Marketissa kaikki oli isompaa kuin Sparissa. Enemmän neliöitä, valikoimaa, henkilökuntaa, asiakkaita, kassoja ja palautuspulloja. Työvuorolistassa luki selkeästi mitä minäkin päivänä tehtiin, eikä enää tarvinnut säntäillä paistamaan karjalanpiirakoita ja tyhjentämään tölkkikoneen säiliötä samaan aikaan kun väijyi kassalipasta silmäkulmalla.

Lihatiskivuorot olivat parhaimpia. Ajattelen sen olleen sellaista vanhan ajan asiakaspalvelua, torikulttuuria. Ihmisen kohtaamista, palvelemista. Tehtiin mittatilauksena juuri sellainen lihakimpale kun kotikokin keitos kulloinkin vaati. Sisäinen zeitgeistini tykkäsi siitä, ettei raha liikkunut, vaan pelkkä kiitos riitti tässä vaiheessa kauppareissua. Olin elementissäni.

Rouvat kyselivät, että mistäs lihasta se karjalanpaisti tehtiinkään ja minä osasin kertoa. Joku halusi palvikinkkua 200 grammaa, minä lätkäisin silavaa vaakaan ja kysyin, että kelpaako tasan. Opinto-ohjaaja Jussi kysyi, että mikä marinadi se grillipossun huntuna parhaiten maistuu ja minähän suosittelin. Peukku vilahti hyllyjen välistä seuraavana päivänä.

Liha liikkui ja perunamakkara paistui sellaista kyytiä, että muut olivat enemmän tiellä kuin avuksi. Tämä kaikki oli lihatiskin henkisen johtajan, Saran, ansiota. Sara otti minut siipiensä suojaan ja johdatti lihanleikkuun saloihin. Opin kuinka lohimedaljongit viilletään, kana paistetaan ja kuinka jauhelihaa jauhetaan. Olen kiitollinen näistä opeista.

Pari vuotta myöhemmin luin lehdestä kuinka joku toinen S-Market oli jäänyt kiinni jauhettuaan myymätöntä jauhelihaa uudelleen ja uudelleen. Lihalimboon oli nakattu myös päiväyksen takia myyntikelvottomat vakuumipaistit ja myyty tätä mössöä seuraavana päivänä täyteen hintaan.

Naurahdin, en tiedä miksi. Ehkä siksi, että muistelin opinto-ohjaaja Jussin kertoneen kuinka hän viimeisenä kesätyöpäivänään einestehtaalla oli heittänyt kumihanskat makkaramassan sekaan.

Itse suosin vakuumijauhelihaa edelleen.

Kuuliainen työmoraalini sai ensimmäisen kolhun kun menetin yhtenä päivänä juustoaltaalla malttini. Olin juuri sukeltanut juustokuorman purkuun kun työkaverini, Maitovastaava, tuli pyytämään minut vahtimaan lihatiskiä, kun hän lähtisi jonkun kanssa yhdessä tauolle.

Kerroin, että rytmittämällä tauot ja pitämällä ne esimerkiksi ristiin yhdessä muiden osastojen työntekijöiden kanssa, tulee hommat tehtyä eikä kenenkään tarvitse hötkyillä. Maitovastaavan valtuuksillaan hän kuitenkin määräsi juustohommat jäihin ja patisti tiskipäivystykseen.

Oltermannit lensivät komeassa kaaressa ja ennen kuin ne olivat laskeutuneet meijerilaariin, minä olin jo pakkashuoneessa viilentämässä lämpöisiä tunteitani. Seisoin hetken kädet puuskassa jäätelöiden seassa, tulin ulos ja päästin kollegat tauolle.

Seuraavana päivänä kiipesimme maitovastaavan kanssa yhdessä teräskierreportaita mordorin torniin pyytämään toisiltamme anteeksi. Olen edelleen sitä mieltä, että minä olin oikeassa. Tauolle ei mennä yhdessä, vaikka olisi maitovastaava.

Ja kyllä sieltä kahvihuoneesta aina kaverin sai. Parhaat tarinat kuultiin kuitenkin siellä.

Esimerkiksi se kun eräs rouva oli kerran tullut pyytämään Matilta apua. Matti oli hiljainen puurtaja, joka hyllytti tavaraa ja piti pullohuoneen ojennuksessa. Rouva oli tarinan mukaan etsinyt venttiilin tiivisteitä ja Matti oli ohjannut hänet enempää kyselemättä terveyssiteiden luo. Oli kuulemma ollut tyytyväinen. Matti taitaa olla edelleen marketilla hommissa.

Minä sen sijaan lopetin reilun puolen vuoden jälkeen, joulukuun viimeisenä päivänä, 2006. Oli aika vaihtaa taas vihreään univormuun. Asepalvelus kutsui ja lupaava ura kohti kauppaneuvosta meni toistaiseksi katkolle. Onneksi käteen jäi paljon muutakin kuin s-etukortti.

---

ps. Hyviä ohjeita ne oli, Jussi.