1. KEVÄT-TALVEN raja kulki torstaina jossain Vantaan Hämeenkartanon ja Rengon Kotimäen välillä. Lintukevään ensikosketus tapahtui tänä vuonna matkapuhelinverkon ylisiirtymänä. Mustarastas visersi 4G-langalla tsirp tsirp, kun kävin läpi päivän kulun työkaverini kanssa puhelimessa.

Loriseva vesi, kevään merkeistä joutuisin, ehti esittäytyä tosin jo ennen rastaan luritusta. Maanantaina metsäkävelyllä maamiesseurantalo laski ränneistään sulamisvettä kuin noron kourissa konsanaan. Lirps lirps.

Nurmeen nuoskaantunut tilkkutäkki, yli viikon vanha lumivanhus, ei vielä ole matkoihinsa potkiutunut, vaan kitkuttelee maantiepölyn mustuttamana suojasäästä välittämättä, roudan rippeisiin ripustautuneena.

Mutta niin vaan joka kevät, se kevät tulee.

2. KÄYTIN siekailematta työaikaa itsestäni puhumiseen kolmesti tällä viikolla. Pyysin kokeeneemmilta kollegoilta mentorointia mielipiteen muodostamisen anatomiaan.

Viikon tärkein itsetutkisteluhavainto tulee tässä:

Hyvässä keskustelussa, niin kahdenkeskisessä kuin ryhmäkeskustelussa, keskustelun ”aihe” on keskustelijoiden ”keskellä”. Se on siis kahden ihmisen ”välissä” tai piirin ”keskellä”, kuten nuotio.

Ihmiset heittelevät edessä räiskyvään nuotioon omia näkemyksiään kuin klapeja ja nostattavat liekkien korkeutta. Kaikilla on lämmin ja kauempanakin kyykistelevät ylettyvät makkaranpaistoon.

Minäkin istun tuossa kuvainnollisessa nuotiopiirissä, mutta en suinkaan heittele klapeja, saati syö makkaraa. Minä lämmitän lihapiirakkaa omassa trangiassani. Enkä edes kerro siitä muille. Minä näen muiden eväät, muut eivät näe minun. Se on eräänlainen yksisuuntainen ajatusten liukuhihna.

Minun keskusteluni ei siis ole symbioosissa, molempia hyödyttävässä yhteydessä yleisen keskustelun kanssa. Siinä on ongelman ydin.

Käytännössä se ilmenee niin, että noin puolen metrin päässä näkökentästäni minä jäsennän yleisestä keskustelusta tursuavaa tietoa sekä mielessäni valmiina olevaa tietoa ja muodostan näistä tiedoista yhtä tietokokonaisuutta – mutta ikävä kyllä – vain omaan käyttööni.

Siirtoa, lihapiirakan viemistä sinne makkarakeppien sohittavaksi, aion nyt alkaa treenata.

3. MAKKARAKEPEISTÄ puheen ollen, tuli lämmitettyä takkaa pitkästä aikaa. Viikolla niin tulee harvemmin tehtyä, sillä polttelusta ei lämmitysmielessä oikein ole iloa. Torstaina kuitenkin niin tein ja ei käy kivuutta kieltäminen.

Makkaraa en kylläkään syönyt, koska en tykkää siitä. Avasin Juhlapöydän konvehtirasian.

4. VIIKON kolmekymppisiä vähiten enteilevä kysymys oli ”oisko sulla vielä papereita näyttää?”, Hämeenlinnan Goodmanin Alkossa. Ajokortti oli jemmassa kaikkien muiden korttien alla, mikä sai hetkeksi miettimään tapahtumasarjaa joka alkaisi siitä jos minulla ei olisi ajokorttia ollenkaan mukana.

Yrittäisinkö selittää täysi-ikäisyyttäni luottokorttien vai käyntikorttien avulla? Nauttisinko illallisen mehun kanssa? Pitäisikö ajaa toiseen Alkoon ja toivoa parasta? No, onneksi ajokortti löytyi.

5. LAUANTAINA aurinko paistoi läpikuultavan usvan läpi valaisten tuvan pöydän ääreen kerääntyneiden lehdenlukijoiden autuaan uutishetken. Kahvi, croissaint ja hesari, viikonloppuaamun kauneus kolmella sanalla kerrottuna.

Lukiessani mielestäni erittäin ansiokkaasti kirjoitettua Talvivaara-tarinaa ei niin ansiokkaan kaivoksen lähimenneisyydestä, tuli mieleeni ehdotus: voisimmeko ottaa käyttöön sanonnan murtui kuin sotkamolaisen kipsisakka-altaan pohja, kuvaamaan tilannetta jossa suuresta välinpitämättömyydestä syntyy pienen roson kautta jättiläismäinen paskamyrsky.

Uutisgurun voitti jälleen Ilona. Hän on niin viisas. Minä tiesin vain Dingon laulajan ja karjalaa puhuvien ihmisten määrän.

Rauhallisen viikonlopun onnellisuudesta iloiten ja hyvää sunnuntaita toivottaen,

Arvi