Kuudestoista viikko jo ohi! Joku, joka on odottanut vuoden alusta asti että kuudennellatoista viikolla tapahtuu jotain, on saanut odottaa aika kauan. Mutta niin vaan kaikki ajankohdat lopulta koittavat. Pitkäkin aika lyhenee vääjäämättä. Itselläni kuudennentoista viikon…

1. INSPIROIVIN kirja oli: Eurooppalaisten unet

Aion elämäni aikana vielä kirjoittaa kirjan. Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen kahdesti, todelliseen vauhtiin toistaiseksi pääsemättä. Kun kyydistä tipahtaa liian pitkäksi aikaa, lipsahtaa punainen lanka lopullisesti näpeistä, vaikka olisi minkälainen stoori.

Haaveissani on ottaa jossain vaiheessa parin viikon kirjoitusloma ja laittaa kirja alulle jossain pariisilaisessa ullakkohuoneistossa. Isoista ikkunoista voisin vain katsetta hieman siirtämällä seurata Seinen viertä kahviloihin kiiruhtavia ihmisiä – ja pohdiskella seuraavia juonenkäänteitä.

Kirjoituspäiväni alkaisivat aamulla aikaisin. Ennen ryhtymistä kävisin naukkaamassa alakerran leipomossa croissantin ja espresson. Keskipäivän aikoihin kävisin pitkällä lounaalla ja nauttisin pienen lasin bourdeauxia. Kirjoittaminen jatkuisi pitkälle iltapäivään, jonka jälkeen lähtisin rauhalliselle iltakävelylle, jonka aikana henkilöhahmot hioutuisivat vastaantulevien vaikutuksesta.

Näkisin, että kirjani olisi aika lyhyt, noin 150-sivuinen. Se koostuisi kymmenestä kappaleesta, jotka olisivat toisiinsa yhteydessä tavalla, joka selviäisi pikkuhiljaa kirjan edetessä. Kerronnan koukerot avautuisivat yksitellen ja lukija saisi säpsähdellä omista oivalluksistaan.

Juuri sellainen kirja on Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). Huikea teos, joka sysäsi kirjoitusinnon ja unelmoinnin jälleen ihan uusiin lukemiin.

2. KOUKUTTAVIN TV-ohjelma oli: Iholla

Siitä on varmaan kaksi vuotta kun siirsin olohuoneen ja samalla TV:n paikan toiseen huoneeseen. Kun olin saanut tuhansien eurojen AV-roinat ja subvuuferit viritettyä, huomasin, että television antennipiuha ei ylety digiboksiin.

Telkkarin katsominen jäi aika vähälle. Irtisanoin kaikki TV-palvelut. Olen toki katsonut iTunesin kautta elokuvia, mutta TV-lähetystä ei sen koommin ole töllössä pyörinyt.

Joku tietysti saattaisi miettiä, että eikö olisi vain kannattanut ostaa puolen metrin jatkokaapeli siihen antennipiuhaan? Ei. Jos ei kahdenkymmenen metrin antennipiuha riitä, niin sen täytyy olla merkki jostain.

Joskus katson puhelimen näytöltä jotain ohjelmaa, vaikkapa Ruudusta tai Katsomosta, mutta täytyy sanoa, että kokonaisvaltaisesti on telkkarin katsominen aika paljon vähemmällä nykyään – ja hyvä niin!

Kävi kuitenkin niin, että huomasin Iholla-sarjan mainoksen lehdessä viime viikolla ja muistikuvat ensimmäisestä tuotantokaudesta palasivat positiivisesti mieleen. Siinä ohjelmassa oli jotain hauskaa.

Iholla on vähän kuin vlogi, mutta päähenkilö ei pääse itse leikkaamaan lopputuotoksesta silotellun ruusuista. Se on aika uskaliasta heittäytymistä. Se ei ole samalla tavalla heittäytymistä kuin mennä Temptation Islandille, joka on pelkästään dorkaa. Se on jotenkin kadehdittavaa itsensä suojattomana näyttämistä, avoimuutta.

Latasin Katsomon puhelimeen, katsoin ekan jakson ja koukutuin.

3. PETOLLISIN työasento oli: Nojatuolissa istuminen

Viime viikon oltua lomaviikko, oli se sosiaalisuudessaan poikkeuksellisen moniulotteinen ja rikas. Nukkumista lukuun ottamatta olin melkein koko ajan jonkinlaisessa keskustelussa tai vähintään ihmisten ympäröimänä.

Se on tietysti mahdottoman mukava juttu, mutta ollessani sellainen kuin olen, kaipaan säännöllisin väliajoin yksin olemista. Sosiaalisuusaallon pikkuhiljaa hivuttauduttua takaisin ulapalle päätinkin kirjautua täksi viikoksi etätyöhön. Se oli virhe.

Tiistaina se ei vielä näyttänyt virheeltä. Kun tiistain työpäivä oli ohi, päätin nimittäin lähteä kävelylle. En kävellyt pitkälle, vaan poikkesin polulta metsään ja istahdin ison kiven päälle. Istua kökötin siinä vartin. Teki hyvää olla ulkona ja liikkua edes vähän.

Liikkuminen on aika olennaista kun tekee töitä oikeastaan pelkästään tietokoneella. Kun olen toimistolla, tulee päivän aikana tehtyä pieniä retkiä rakennuksen seitsemän kerroksen välillä, useita kertoja päivässä. Otan rivakoita kävelypyrähdyksiä portaissa, juoksentelen ja hypähtelen.

Kotona en yleensä tee mitään. Istun nojatuolissa, nostan jalkatuen ylös ja alan naputtaa tai höpöttää.

Niin kävi myös tällä kertaa – keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Ja mitä tapahtuu kun istuu kahdeksan tuntia nojatuolissa? No alkaa tehdä mieli pizzaa. Virhe.

Etätyöhön on tultava muutos.

4. MAUKKAIN leipä oli: Fazerin cashew-karpaloleipä

Ihan oikeasti, kuinka hyvää se leipä on?!

Cashew-pähkinät ja karpalot eivät välttämättä kuulosta kovin perinteisiltä leipäaineksilta, mutta ennakkoluuloton leivänostaja osuu kyllä kultasuoneen kaapatessaan kyseisen vehnäunelman ostoskoriinsa.

Kuori on rapea ja kova, sisus on sitkoa ja sattumia. Pienet pähkinän palaset ja kuivatut karpalokikkareet yhdistettynä merisuolalla ryhditettyyn leipämassaan rakentavat rujon, mutta mielettömän maukkaan leipomotaideteoksen.

Jos et ole mihinkään aiempaan suositukseeni tarttunut, tartu tähän. Mene Prisman paistopisteelle ja hanki itsellesi cashew-karpaloleipä. Mene kotiin, leikkaa pala ja laita päälle monta siivua Oltermannia.

Et pety, lupaan, et pety.

5. ODOTETUIN projekti oli: Pihatalkoot

Kuukauden kuluttua siitä, kun olin 2010 syyskuussa tehnyt kaupat tästä hirsitönöstä, soitti ison lainan minulle myöntänyt pankin täti, Raija, juuri kun olin haravoimassa pihaa.

”Mites se on lähtenyt omakotitalon omistajan arki luistamaan?”, Raija kysyi.

”Ihan hyvin, mutta sitä mä en voi käsittää, että mun täytyy täällä ite alkaa haravoimaan. Ei pelkästään tänä syksynä, vaan kaikkina maailman tulevina syksyinä”, vastasin. Sittemmin asenteeni haravointiin ei ole juurikaan muuttunut.

Todettakoon samaan hengenvetoon ettei asenteeni mihinkään muuhunkaan pihahommaan ole ollut ihan kohdillaan. Sen vuoksi oli erityisen mukava asia, että lauantaina kaksi paria vanhempia, yksi pari kummivanhempia sekä yksi mummu kerääntyivät haravat tanassa talkoisiin ja alkoivat ahkeroimaan laaditun työohjeen mukaisesti pihaa ja pusikkoa priimakuntoon.

Rakeet syöksyivät vaakatasossa takin kauluksista sisään, mutta työlleen omistautunut talkooväki piti kiinni raivaussahoistaan ja lapioistaan. Pysähdyimme ainoastaan kun lihasopalle tai munkkikaffelle kävi käsky.

Kun kaiken tämän jäljelle jääneen oksasilpun, lehtimoskan, pensaan rippeet, kuusen helmat ja kymmenet jätesäkit saa vielä jossain vaiheessa pois tontilta, niin se tulee näyttämään kyllä aika upealta. Suuret kiitokset avusta!

Ei auta kun lähteä takaisin pihalle. Hyvää sunnuntaita toivottaen,

Arvi