Tähystin päiväkodin ikkunoista sisään. Koitin kuikuilla verhojen välistä ihan tonttutorvisena. Ilta synkkeni hämäräksi ja syksyinen viima alkoi hivuttautua verryttelyhousun läpi. Kävelin ympäri paljasta pihaa olkieni yli pälyillen.

Aloin hermostua. Mietin oliko päivä oikea, olinko mennyt sekaisin almanakasta. Kellonaika oli ainakin oikea. Olin katsonut kelloa juuri ennen kuin nousin autosta. 17:44 se oli ollut. Nyt on mennyt ehkä 7 minuuttia siitä.

Päiväkodin sammutetut valot antoivat varjojen valua huoneisiin, aulatiloihin, ruokalaan. Liikuntasalin sälekaihtimet oli vedetty tiukasti säppiin. Peltikaistaleiden ohuista väleistä näkyi pelkkää pimeyttä. Miltähän minä näytän? Luuleekohan joku minua murtovarkaaksi? Kellon on pakko olla jo viis vaille kuus.

Aloin edetä vaivihkaa kohti autoani. Vilkuilin ympärilleni. Joku saattaisi ihmetellä tekosiani mikäli olisi seurannut minua koko tämän viisitoistaminuuttisen. Hyppäsin nopeasti etupenkille ja googletin ”vanajaveden opisto, jooga”

”Ryhmä ei kokoonnu 18.10″. Jaa.

Niin tietysti, ihmisillä on syysloma.

Ajoin Saleen ja ostin lohikeiton ja Sirkusaakkoset-karkkipussin. Menin kotiin ja söin molemmat.

Olin etätöissä kun se iski. Tuli kyselemättä ja varoittamatta ikkunasta sisään. En säikähtänyt, mutta yllätyin. Olin kyllä asemoitunut ikkunan ääreen, mutta en arvannut yhtään, että näin voisi käydä.

Se tarrasi lujasti kiinni varpaistani vaikka ne olivat viltin alla suojissa. Ensin varpaat, sitten jalkapöydät, sitten nilkat. Sitten se pysähtyi ja jäi siihen – ei mahtunut ikkunasta enää pidemmälle.

Annoin sen pitää jalkojani otteessaan kun aloittelin iltapäivän viimeistä palaveria. ”Mitäs Renkoon?”, kysyttiin linjan toisessa päässä.

”No, aurinko lämmittää oikein lempeästi aamulla kohmettuneita jalkapöytiäni. Se tuntuu aika kivalta, on aika kiva olla.”

Olen viikon sisään puhunut erilaisissa tilaisuuksissa kolmesti rakkaudesta. En ole parisuhdeterapeutti, enkä pastori – olen kehityspäällikkö.

Sen lisäksi, että näköjään puhun työkseni rakkaudesta, olen tällä viikolla esiintynyt eräällä opetusvideolla kokkina, joka selostaa onnistuneen tomaattikeiton keskeiset elementit ja pettämättömän reseptiikan. Edelleen työajalla.

(Esimieheni, jos luet tämän, niin pyrin tekemään myös niitä töitä, joita olet minulle osoittanut).

Ehkä se on tämä lisääntyvä pimeys, joka saa syys-ihmisen kukkimaan.

Podcast suositus. En ole pitkään aikaan antanut podcast-suositusta. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen aika paljon samoja ohjelmia. Tai ehkä siitä, että olen epävarma sen suhteen, kuinka montaa teistä lukijoista kiinnostaa minun podcast-suositukseni.

Jos olet joskus tarttunut podcast-suositukseeni, tai oikeastaan ihan mihin tahansa suositukseeni, niin kerro toki. Se lämmittää mieltäni.

Podcast-suositukseni viikolta 42 viikolle 43 on Kasper Strömmanin ja Mikko Pykärin Suomen suosituin podcast. Tai niin kuin suomenruotsalainen Strömman sanoo ”podcaast”, kahdella aalla.

Se on hupaisaa, ihan viisaasti ajattelevien kaupunkilaismiesten pohdintaa yleismaailmallisista asioista – ketään loukkaamatta ja itselleen naureskellen.

Kyllä nettiin ruskakuvia mahtuu, ajattelin, kun lähdin kuvaamaan kotipihaa ja metsäkävelyreittiä. Ihan kivoja otoksia tuli napsittua. Maltoin keskittyä ehkä sadasosasekunnin pidempään kuin normaalisti ja valita kuvakulman.

Tässä artikkelissa esiintyvät kuvituskuvat pyrkivät tuomaan julki syksyistä sielunmaisemaani – toisaalta seesteistä kuin tyynen pihalammikon pinta ja toisaalta moniulotteista ja yllätyksellistä kuin maatuskan loputtomat uumenet.

10 viikkoa tätä vuotta jäljellä. Se on 77 päivää. 47 työpäivää. Mitä pitäisi saada aikaiseksi vielä tänä vuonna?

Sitä pohtikaamme, tai sitten emme.

Arvi

Ps. Tulin perinteikkäässä Syysriehassa eilen toiseksi. Voitto jäi kuitenkin Renkoon. Olen siis tyytyväinen.