Mielenkiintoinen tapahtumien ketju! Ensialkuun aivan viattomalta näyttävä tapahtuma – auton avainten paristojen hiipuminen – muuttuikin lopulta huikeaksi tapahtumasarjaksi. Mutta mihin se lopulta päättyi?

Tarina saa alkunsa siitä, kun huomasin, että molemmat auton avaimet olivat luopuneet tai aivan hetikohta luopumassa virrastaan. Toinen avain ei enää avannut ovia lainkaan ja pelkäsin, että toinenkin avain lakkaisi avaamasta ovia hetkenä minä hyvänsä.

Tilanne lähti purkautumaan kun soitin autofirmaan ja kysyin kuinka toimia. Autofirma kertoi, että pariston voi käydä vaihtamassa liikkeessä – ilman ajanvarausta jopa!

Ratkaisun avaimet käsissäni lähestyin autoliikettä ja pyysin uusia paristoja. Ystävällinen huoltohenkilö vaihtoi paristot avaimiini. Olin sekä onnellinen, että autofirmaan kohdistuvia kehitysehdotuksia pullollaan.

Soittelin autofirman aluejohtajan kanssa iltapäivällä ja kerroin kehitysehdotuksestani palvelukokemuksen kehittämiseen liittyen. Mietin, että olikohan nyt tarpeen lähteä viisastelemaan. Ajattelin, että niin kuin yleensä, viisastelu tässäkin tapauksessa kostautuisi vielä jollain tavalla. Vaikka olin siis ihan kiva.

Kävelin parturiin ja sieltä kotimatkalla kotipizzaan. Ajattelin, että kotipizza tulee ainakin vielä kostautumaan jossain vaiheessa. Mutta nälkä oli kova!

Menin kotiin ja lopulta nukkumaan 21:55.

Heräsin seuraavana aamuna 5:15. Laitoin ulko-oven kiinni 5:55. Renklasin parkkipaikalla auton avaintani, mutta ovet eivät jostain syystä auenneet. Avain näytti punaista valoa. Ajattelin, että nyt se kostautui. Pizza tai viisastelu.

Ei hätää! Kipusin 5 kerrosta takaisin ylös (koska kuljen koko maaliskuun portaita) etsimään toista avaintani. Sitä ei löytynyt! Googletin, että miten kahvasta poistetaan suojakuori niin, että autoon pääsee manuaalisesti avaimella. Se selvisi.

Palasin parkkipaikalle ja sain oven auki. Kattovalo ei syttynyt. Istuin kuljettajan penkille ja olin laittamassa avaintani virtalukkoon kunnes huomasin, että siinä oli jo avain. Vara-avain. Ja akku näin ollen hyytynyt.

Yritin soittaa parkkipaikalta Ilonalle, että hän heittäisi Opelin avaimet parvekkeelta. Puhelin äänettömällä. Ei kuule.

Kävelin uudelleen 5 kerrosta portaita ylös. Ilona nousi antamaan Opelin avaimet ja minä riensin pöyristyneenä ovesta ulos. Ajoin töihin ja unohdin koko jutun.

Sain kesken päivän sähköpostin Ilonan äidiltä: ”Mihinköhän Ilona on jättänyt Opelin ja sen avaimet?” Hän oli tullut ameriikasta ja tarvitsi Opelia päästäkseen kotiin. Kerroin, että minä olin kaapannut auton.

Kun palaverien väliin tuli rako, lähdin viemään autoa Espooseen. Soitin heti autoon hypättyäni Liikenneturvaan ja kerroin tilanteen: Akku hyytyi, oma syy.

Minuutin päästä hinaajafirmasta soitetaan, että tilaus otettu vastaan, joku soittaa kohta ja kertoo milloin on tulossa.

Minuutin päästä se joku soitti ja kertoi, että on tulossa 10 minuutin päästä. Minä olin siinä vaiheessa 12 minuutin päässä Espoosta. Kerroin, että olen 2 minuuttia myöhemmin kohteessa kuin hän. Hän kertoi ajavansa keltaista pakettiautoa.

Näin keltaisen pakettiauton Kehä 1:llä. Saavutin hänet vasenta kaistaa hyödyntäen ja lopulta liikennevirta ohjasi minut hänen edelleen. Ajoimme peräkanaa kotipihaan, minä edellä.

Hänen nimensä oli (ja on) Pasi.

Pasi alkoi ladata akkua, minä vein avaimet viidennen kerroksen asunnossa päiväunistaan nauttivalle ameriikanmatkaajalle ja köpöttelin takaisin parkkipaikalle.

Pysähdyin kuitenkin tuulikaappiin tekemään check-innin huomista Kööpenhaminan matkaani varten. Sitten vasta sinne parkkipaikalle.

Ystävällinen hinauspalvelun Pasi latasi akkua ja kysyi, että riittääkö energiaa vielä lähteä tämän jälkeen ajelulle? Tiedustelin, että kuinka pitkä sakkokierros tästä mahtaa seurata. Puoli tuntia kuulemma riittäisi akun latautumiseen.

Pasi asensi kahvan suojakuoren paikoilleen, minä kirjoitin iPadiin allekirjoitukseni ja kiitin. Pasi muistutti diesel-koneen hehkuttamisesta ennen käynnistämistä. Kiitin ja hyvästelin.

Ajelin ympäri Espoota ja kulutin aikaa ennen päivän viimeistä palaveria. Kello läheni neljää ja menin Skype-kokouksen linjolle odottelemaan palaverin alkua. Ehdin käydä koko tapahtumaketjun mielessäni läpi ja pohtia, että mihinköhän tämä tapahtumaketju oikein päättyy.

Kello tuli 16. Palaveri alkoi ja päättyi lopulta 30 minuuttia etuajassa. Istuin siinä vaiheessa jo parkkipaikalla.

Jäin vielä hetkeksi autoon pohtimaan, että mihin tämä tapahtumaketju nyt tosiaan päättyi.

Ei yhtään mihinkään, tajusin lopulta ja menin sisälle.

Kävelin portaat.