Yhdysvaltain presidentti istuu residenssinsä nahkasohvalla olutpullosta siemaillen ja televisiouutisia tapittaen. Hän on löysännyt solmiotaan pitkän päivän uuvuttamana. TV:ssä kerrotaan sodan päättymisestä. Presidentin veli astelee huoneeseen ja onnittelee häntä.

Vaikka sota on juuri päättynyt, on presidentiaalisen olohuoneen ilmapiiri surumielinen. Presidentti on sotimisen tiimellyksessä tehnyt hätiköidyn päätöksen huonojen tietojen valossa ja tullut näin aiheuttaneeksi ylimääräistä sekasortoa ja hämmennystä.

Vaikka hämmennyksen aiheuttama rauhattomuus kuittaantui voittamalla sota ja tuomalla uljaat sotasankarit turvallisesti kotiin, ei hämmennyksen aiheuttama henkilökohtaisen haaksirikon tunne ottanut laantuakseen. Näin ollen presidentti ei ota veljensä onnitteluja vastaan ylpeänä, vaan väistellen ja vähätellen.

”Tuntui niin selvältä mitä minun pitäisi tehdä, mikä olisi oikein. Mutta mikään ei ole niin yksinkertaista”, presidentti sanoo.

Presidentin veli alkaa kertoa tarinaa, erästä tunnettua kiinalaisperäistä paraabelia farmarista ja tämän naapurista. Tarina menee tiivistettynä näin:

****

Farmarin hevonen karkasi. ”Huonoa tuuria”, sanoi naapuri. ”Ehkä”, sanoi farmari.

Hevonen palasi takaisin ja toi toisen hevosen mukanaan. ”Hienoa!”, sanoi naapuri. ”Ehkä”, sanoi farmari.

Farmarin poika ratsasti uudella hevosella, tippui sen selästä ja katkaisi jalkansa. ”Huonoa tuuria!”, sanoi naapuri. ”Ehkä”, sanoi farmari.

Seuraavana päivänä armeija värväsi kaikki nuoret miehet, muttei farmarin poikaa. ”Upeaa!”, sanoi naapuri. ”Ehkä”, sanoi farmari.

****

”We never know what your choices will bring”, sanoo presidentti tarinan kuultuaan. ”Nope”, sanoo hänen veljensä.

Taustalla soiva rauhallinen mutta kuitenkin tilanteen sankarillisuuden esiin nostava pianomusiikki luo juuri oikeanlaisen tunnelman päättämään Designated Survivorin toisen kauden seitsemännentoista jakson.

Tarina on siis Netflix-sarjasta, kuvitteellisista Kirkmanin veljeksistä, presidentti-Tomista ja hänen veljestään Treystä. Ottamatta kantaa kuinka paljon sarja muistuttaa juonenkäänteiden sukkeluudessaan Salattuja Elämiä, on tähän nimenomaiseen tarinaan ujutettu lujasti viisautta.

Nähdäkseni on nimittäin niin, että suhtautumalla joihinkin asioihin ”Ehkä-mentaliteelilla”, voi siitä olla meille jotain hyötyä.

The Power of Ehkä

 

Nyt mokasin – ehkä.

Saatamme helposti tuomita niin omat kuin muidenkin kanssaeläjien teot olemaan tapahtumahetkellä ja tulevaisuuden vaikutuksiltaan tietynlaisia, hyviä tai huonoja. Voimme esimerkiksi syyttää itseämme jostain kömmähdyksestä ja menettää yöunemme omantunnon tuskissamme.

Voimme jäädä voiton jälkeiseen krapulaan murehtimaan niitä asioita, jotka tuli pelin aikana töpeksittyä. Samalla tavalla kuin tarinan Tom.

Se on luonnollista eikä tunnetason tuskailuun juuri järkipuhe auta. Se saattaa auttaa, jos pystyy omassa päässään kyseenalaistamaan ne vaikutukset, jotka tilanteessa näkee pitkällä tähtäimellä olevan. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu ujuttamalla ajatuksen perään yksi pieni ”ehkä”.

”Nyt mokasin” on itsesyytöksenä huomattavasti järeämpää kaliiberia kuin ”nyt mokasin – ehkä”. ”Ehkä” inhimillistää, tasoittaa, lievittää, luo liikkumatilaa, antaa vaihtoehdon ja rauhoittaa stressiä.

On tietenkin ymmärrettävä tilanteen välittömät vaikutukset ja pyydettävä mahdollisilta asianosaisilta anteeksi, mutta sen tehtyään voi antaa anteeksi myös itselleen. Se tapahtuu kätevästi loiventamalla itsekritiikin kyhäämää jyrkkyyttä suomalla ajatuksen perään yksi ”ehkä”. Ehkä.

Minä tiedän – ehkä.

On niin kutkuttavaa ajatella, että tuhansien ja taas tuhansien mieleen juolahtaneiden ajatusten joukosta juuri tämä ajatukseni ”X” on kiinni faktassa.

Teemme sujuvasti päivien mittaan erilaisia pieniä ja suuria päätöksiä, joista olemme satavarmoja ja jotka jälkikäteen näyttävät enemmän tai vähemmän höpöhöpöltä. Joskus tietenkin osumme oikeaan, mutta kuka tietää, millä tuurilla.

Onneksi on jälkiviisaus! Jälkikäteen on näennäisen helppoa nähdä kuinka tilanteessa olisi pitänyt toimia. Jälkiviisaudenkin pinnan alla on vaan se aivan sama salakari kuin siinä alkuperäisessäkin viisaudessa: oletus siitä, että ”no nyt minä tiedän!”

Todellisuudessa voisi olla järkevämpää suhtautua omaan tietämiseensä hieman epäilevämmin tapahtui se tietäminen sitten etu- tai jälkikäteen. Voisi olla järkevää tutustua asioihin hämmästellen, kokeillen ja oppien – ehkä.

Herätyskellojen pitäisi soida, kun kuulee suustaan sanat: ”Faktahan on se, että…”

Minä olen tällainen – ehkä.

”Ehkä” sopii myös tilanteeseen, jonka tarkoituksena on jollain tavalla määrittää itseä. Kysymys voi olla itsereflektoinnista, saadusta palautteesta tai persoonallisuustutkimuksesta.

Olemme kovin innokkaita antamaan itsellemme erilaisia tuoteselosteita, joiden turvin meidän ei tarvitse kehittää itseämme toiseen suuntaan, käyttäytyä odotetulla tavalla tai ajatella itseämme niin hukassa olevana yksilönä kuin todellisuudessa olemme.

”Olen puhelias”, ”en ole kirjaihminen”, ”olen ENFP”, ”olen lakto-ovo-pesco”, ”olen absolutisti”.

Tuoteseloste tuo turvan, mutta pahimmillaan sen liimapinta jämähtää kylkeen kiinni niin, ettei mikään liuotin tehoa.

En tarkoita, ettei ihminen saisi tehdä elämän pituisia arvovalintoja ja lyödä rippikoulupassiinsa hiekkapuhalluksen kestäviä leimoja, mutta tarkoitan, että henkilökohtaisen kehittymisen kannalta omaa käytöstä kannattaa tutkia välillä jostain muustakin näkökulmasta kuin, että ”minä olen tällainen”.

”Ehkä” antaa luvan kääntää pilotti ympäri jos siltä tuntuu. Takinkääntö on toki luvallista vaikka sitä ei olisi etukäteen alustanutkaan, mutta riittävällä varauksella itseensä suhtautuminen toteuttaa luontevasti sitä ajatusta, että minuus taitaa sitten kuitenkin olla muuttuvainen.

****

Se, että asiat näyttäisivät olevan jollain tavalla, ei tarkoita, etteivätkö ne voisi olla myös jollain toisella tavalla. Siihen kiteytyy Ehkän voima.