Elokuu 2010. Kiinteistövälittäjä muljautti tuomitsevaa silmää myyjälle, joka asuntonäytössä lupasi tuvan pöydän kuuluvan ”ilman muuta” kauppahintaan. ”Se on siihen moottorisahalla veistetty, ei sitä mihinkään viedä.”

Vanhoihin taloihin erikoistunut välittäjä näki massiivisessa ruokapöydässä vääntövälineen mahdolliseen tarjouspallotteluun, mutta myyjällä ei pysynyt ässät hihassa. ”Myös lipasto jää tänne, sillä se on samaa sarjaa puusepän vuolemien keittiön kaapistojen kanssa”, hän jatkoi.

Ehkä myyjä tiesi saman minkä minä: olin jo ostanut talon, periaatteessa hinnalla millä hyvänsä. ”Hinnalla millä hyvänsä” oli todellakin ajatukseni kun lopulta tarjouksia ja vasta-tarjouksia alettiin nakkelemaan tontin rajan yli.

Istuin Myyrmannin kahviossa äitini kanssa ja keskustelimme ensimmäisen tarjouksen hylkääntymisestä ja siitä, että myyjät olivat valmiita ottamaan talon jopa pois myynnistä; heillä ei ollut myymisen kanssa mikään kiire.

”Mitäs ajattelit nyt tehdä?”, kysyi äiti.

”Se nyt on oikeastaan ihan sama hyväksytäänkö seuraava tarjoukseni vai lopulta kymppitonnia suurempi tarjoukseni – tai vaikka pyyntihinta – mutta lopulta minä sen kuitenkin ostan”, itseni tuntien vastasin.

”Niin minä vähän ajattelinkin”, hänkin minut tuntien.

Tarjoustaisto oli lopulta lyhyt, mutta sitäkin jännittävämpi. Tikkari oli jo syvällä suussa, eikä sitä ilman itkua ja huutoa olisi sieltä pois saanut. Kun jostain innostun, puhutaan kärsivällisyydestä lähinnä kärsimyksen synonyymina.

”Tarjous on muuten ok, mutta tuvan korituolit otan mukaani” – Myyjä, 14.09.2010 klo 23:24.

Tupa. Siksi minäkin sitä kutsun. Voisi sitä kutsua myös saliksi tai olohuoneeksi, mutta tupa kuvaa huonetta mielestäni tarkemmin. Siinä on sopivaa vanhanaikaisuutta ja näin ollen tekee selvän eron teknologiakeskeisemmälle olohuoneelle. Tupa kuulostaa myös hieman askeettisemmalta kuin sali, jonka kattoon mieli helposti ripustaa kruunun ja lattiaan parketin.

Korituolien menetys oli melkoinen tappio. Meni kaksi vuotta ennen kuin tuvan pöytä löysi arvoisensa seuraa nahkapäällysteisistä puutuoleista. Jostain syystä tupaan tuotavat kalusteet ja tavarat ovat joutuneet kynnyksen kohdalla läpäisemään aika tiheän sisustusseulan.

Tavaroiden tulee palvella ensisijaisesti tupaa, sitten sen käyttäjiä. Vanhaa on kunnioitettava ja varmistettava, että nostalginen arvo säilyy. Tuvan pöydän ääressä on kuitenkin ihmetelty maailman menoa kolmen sukupolven ajan jo ennen kuin Suomi oli edes itsenäinen valtio.

Omalle hallitsijakaudelleni sijoittuva ensimmäinen iso tupasaneeraus sijoittui tälle keväälle.

Tuolien jalat olivat rapsuttaneet lattialankuista maalipinnan rosolle ja nostaneet villasukkiin tarttuvia palkeenkieliä törölle. Tilkinnät lankkujen väleissä olivat alkaneet murentua ja raot paljastua. Naulojen kannat ja erinäiset iskeymät tekivät mustan maalin pilkukkaaksi.

Oli aika tarttua hiomakoneen kahvaan ja ryhtyä restauraatioon.

Operaatio käynnistyi yrityksellä kaapia lankut puuverekselle saakka puhtaiksi, mutta työn edetessä sisu himmeni ja tyydyimme vaan hipaisemaan kiiltopinnan puhki.

Pölyisen, meluisan ja tuki- ja liikuntaelintärinää aiheuttavan vaiheen jälkeen oli vuorossa Betoluxia pintaan -vaihe. Vesiohenteinen maalarin valkolakaksi sävytetty hennon harmaaseen tietyssä valossa taipuvainen valkoemulsio levittyi permantoon kuin letkeäksi vatkattu kermavaahto.

Vaikka tuvan luonne selkeästi muuttui, voidaan valkoisen vaiheen ajatella olevan vain ajankuva, joka myöhempinä aikoina tulee päivittämään kasvonsa ja vastaamaan taas johonkin toiseen ihanteeseen.

Eikä maalausprojekti näyttäydy edes kovin revoluutiomaisena remonttina, jos sitä vertaa tuvan tapahtumarikkaaseen historiaan. Talossa on joskus ollut toinenkin tupa, joka on sittemmin halkaistu hirsi kerrallaan 3 kilometrin päähän. Siinä yhteydessä jäljelle jääneessä tuvassa ollut portaikko on siirretty eteiseen.

Tuvan katto on ollut alun perin 40 cm matalammalla, mutta salimaisen ja ylvään vaikutelman luodakseen joku edellisistä talonomistajista on tehnyt siihen säärenkorkuisen korotustyön. Sen lisäksi, että katto on kellunut matalammalla, se on ollut vanhahtavan vaaleansininen.

Tuvassa on myös eletty aikakautta, jona hirret ovat näyttäneet liian rahvaanomaisilta, jokapoikaisilta. Arvokkuutta on haettu pinkopahvin pintaan laastituilla kauniilla kukkatapeteilla, joiden useat ja taas useat kerrokset on tallennettu näytepaloina keittiön ovenkarmin päälle.

Lattia ei niin ikään ole säästynyt koskemattomana. Mustan maalin alta nimittäin paljastui kastuneen pahvilaatikon värinen paksu akryylikalvo. Se voi olla lattian alkuperäisväri tai sitten ei, lankut on myös saatettu joskus kääntää ympäri.

Kuten kaikki remontit, myös tämä remontti levisi. Lattian lisäksi pensseli osui kirjahyllyyn, päiväunisänkyyn ja pikkujakkaroihin. Se ehti myös muodostaa yhden etäpesäkkeen kuistille, jonne rakensin kierrätyskeskus/penkki-systeemin, joka myös värjääntyi samalla lattiamaalilla.

Nyt kun projekti on takaneduspeltiä vaille valmis, olen kovin tyytyväinen. Se vaan tässä mietityttää, että nyt tuvan valkoisen ja keittiön mustan lattian välille muodostuu aika väkevä kontrasti – olikohan tämä projekti vielä tässä?

Saas nähdä.