En tiedä mikä minuun meni. Vielä kolme viikkoa sitten leveilin ylpeänä sillä, että en ollut elämäni aikana katsonut ainuttakaan jalkapallo-ottelua alusta loppuun. Laji ei vaan kiinnosta. Sitten alkoivat MM-kisat ja jokin minuun meni.

Jokin minuun meni ja nyt ollaan siinä tilanteessa, ettei turnauksen alun jälkeen ole kulunut päivääkään etten olisi katsonut edes vähän aikaa jotain peliä. Juhannuksenakin väijyin loppuratkaisuja salaa puhelimen näytöltä. Parhaimpana (vai pahimpana?) päivänä olen katsonut kolme peliä putkeen.

Olen jopa niin pitkällä, että voin sanoa ottaneeni lopullisen askeleen yli sen maagisen rajan, jonka tällä puolen jalkapallo näyttää jännittävän kutkuttavalta ja toisella puolella älyvapaalta potkimiselta. Se antaa minulle mahdollisuuden ja toisaalta myös velvollisuuden kertoa miten mieleni oikein muuttui.

Jotta voisin kertoa siitä, on minun ensin kerrottava minkälainen oli käsitykseni jalkapallosta ennen tätä mullistavaa ja odottamatonta takinkääntöä.

Käsitykseni jalkapallosta perustui pitkään mielikuvaan, jossa pelaajat – jotka erottuvat toisistaan yhtä paljon kuin Playmobil-ukkelit – hilluvat kentällä palloa päämäärättömästi syötellen ja lopulta peli päättyy 0-0.

Vaikutelmaa ei paranna usein lyhytlauseinen ja satunnaisesti kummallisia tilastotietoja nakkeleva selostaja.

Haluaisin nyt korjata tietämätöntä ajatteluani ja samalla antaa kaikille tätä kirjoitusta lukeville jalkapallovihaajille eväitä kohdata demoninsa ja suoda mahdollisuus jopa vielä näille käynnissä oleville MM-karkeloille.

pelaajat hilluvat kentällä

Se mikä oli aiemmin mielestäni raivostuttavaa löntystelyä näyttäytyy nyt harkittuna liikkumisena ja taktisen rauhallisena siirtymisenä pelipaikkaan, jossa on mahdollista ottaa syöttö vastaan niin, että pallo on parilla kosketuksella jatkettavissa seuraavalle pelaajalle, joka on syöttölinjassa hyökkäyspäässä kärkkyvään maalintekijään.

Lionel Messi on järkevän liikkumisen ruumiillistuma. Hänen pelityylissä on jotain elämänfilosofista mallinnettavuutta: rauhallisuutta, kiireettömyyttä, turhan hötkyilyn välttelyä, muiden kunnioitusta ja pelin syvällisemmän tason ymmärrystä. Miksi juosta pallon perässä jos se kohta kuitenkin potkaistaan toiseen päähän?

On selvää, ettei isolla viheriöllä ylletä NHL-kaukalon nopeuksiin, mutta toisaalta pelin verkkaista yleistempoa rikkovat satunnaiset spurtit ovat omiaan luomaan peliin juuri sen yllätyksellisen ja riehakkaan tunnelman, jota on voinut aiemmin vain kummastella kiihkeiden jalkapallofanien kasvoilla.

Se ei siis olekaan hillumista, vaan se on shakkia. Dynaamista shakkia, jossa vastajoukkue uuvutetaan eräänlaiseen mekaaniseen transsiin, joka mahdollistaa hetkeä myöhemmin sääriluita säälimättömän yllätysrynnäkön kohti maalia.

Kärsivällisyyttä. Sitä siinä vaaditaan ja sitä se potkiminen opettaa. Niin pelaajille kuin sohvaperunoille.

erottuvat toisistaan yhtä paljon kuin Playmobil-ukkelit

No, ei ne kyllä edelleenkään toisistaan erotu, mutta sillä ei ole niin suurta merkitystä. Kun kentällä on 22 pelaajaa, ei yksittäisen pelaajan rooli – Messiä, Ronaldoa ja Neymaria lukuun ottamatta – juurikaan korostu pelin aikana. Ei peruspalloilijaa ole siis välttämätöntä tunnistaa.

Pelipaikat elävät ottelun aikana luontevasti ja joukkue näyttäytyy minulle enemmänkin jatkuvasti muotoaan muuttavana eliönä kuin nurmilokeroaan roolittavina yksilöinä.

Siinä missä jääkiekossa pelaajat ovat persoonallisia, jalkapallossa persoona on joukkueessa; sen tavassa ryhmittyä, rytmittyä, liikkua, taktikoida ja reagoida.

Jalkapallojoukkue on parhaimmillaan kuin tuulessa väreilevä rypsipelto. Se mukautuu ympäristöönsä kuin ameeba ja etsii jatkuvasti parasta olomuotoa. Jalkapallo on peliälyn ja yhteistyön siveltämää ja säveltämää kaunista taidetta. Tai ainakin sillä on mahdollisuus olla sellaista.

Tanska-Ranskan 0-0 ei ollut taidetta, eikä edes viihdettä.

palloa päämäärättömästi syötellen

Tämä taisi tulla jo noissa aiemmissa kumottua. Viittaan mekaanisen transsin merkitykseen, tyyntä myrskyn edellä -ilmiöön. On toisaalta myös huomioitava, että pelaajat juoksevat pelin aikana paljon, joten on varmasti ihan kiva välillä rauhoittaa peliä ja potkia kavereiden kanssa omassa päädyssä.

ja lopulta peli päättyy 0-0

Jalkapallossa hienoa on se, että vaikka kentällä on maailman parhaat pelaajat, ei voi etukäteen olla varma, että kuinka käy. Murskavoitot ovat harvinaisia ja voiton eteen pitää jokaisen joukkueen tehdä paljon duunia.

Huippupelaajat dominoivat pistepörssejä ihan siinä missä muissakin lajeissa, mutta ei heistä ole ratkaisijoiksi jos muu ryhmä ei kykene pelaamaan palloa oikeaan paikkaan. Siinä, että joku lopulta tekee maalin, ei ole kysymys vain yksilön hyvästä suorituksesta vaan eräänlaisesta hyökkäysprosessin lopputuloksesta.

Selvähän se on, että lopputulos on tylsä jos se on 0-0, mutta ei peli itsessään ole välttämättä ollut lainkaan tylsä. Sen takaa kaksintaistelut, kikkailut, tuomaripeli, korttien kalastelu, yleisö, maalivahtien torjunnat, tuskan ilmeet pelaajien kasvoilla kun he ovat potkineet pallon huippupaikalta kolme metriä yli maalin – ja tietenkin se peliestetiikka, josta aiemmin mainitsin.

Gary Linekerin kuuluisan sanonnan mukaan Saksa voittaa aina. Liekö yhteensattumaa, että samana vuonna kun minä kiinnostun jalkapallosta, Lineker muutti lausahdustaan Saksan katastrofaalisen tappion jälkeen:

Pidän siitä, että voin valita joka päivä suosikkijoukkueeni uudelleen, tai olla päättämättä ja iloita kaikista maaleista. Usein asetun altavastaajien puolelle yllätyksellisyyden toivossa, mutta kyllä jotkut joukkueet saavat sympatiat puolelleen pelistä toiseen. Kuten Argentiina tai Tanska. Tai Kroatia.

Tänään alkaa pudotuspelit. Toivon Tanskalle menestystä, koska tanskalaiset ovat kivoja. Ennustukseni kuitenkin on, että neljän parhaan joukossa on Brasilia, Ranska, Kroatia ja Englanti.