Keskustelu. Monesti se alkaa jollain kysymyksellä: Mitä kuuluu? Sen jälkeen keskustelu jatkuu jonkin asian kertomisella: Hyvää. Kertomisen jälkeen seuraa kommentointi: Mukava kuulla. Yksinkertaista, vai mitä?

Kyllä! Yksinkertaisissa keskusteluissa keskustelun kulku on kieltämättä sillä tavalla helppo, että siinä aika usein onnistuu. Yleensä yllä käyty keskustelu jatkuu vastakysymyksellä (entä sinulle?), jonka jälkeen kaava jatkuu kerronnalla (hyvää minullekin!) ja kommentoinnilla (no kiva!).

Kysymykset, kerronnat ja kommentoinnit jatkavat kauniina kolmikkona kunnes jostain syystä ei ole enää tarvetta keskustella. Keskustelu päättyy.

Joskus keskustelun osapuolet saattavat olla eri mieltä keskusteltavan aiheen olemuksesta mikä tuo keskusteluun mielenkiintoa, mutta voi myös mutkistaa sitä.

Erimielisyystilanteessa toinen keskustelija kertoo asian olevan hänen mielestään X, johon toinen henkilö kommentoi asian olevan hänen mielestään Y. Ehkä toisen mielestä vastaus on kyllä, toisen mielestä ei.

Parhaimmassa tapauksessa keskustelun olemus ei erimielisyydestä huolimatta muutu; kysymysten, kertomisen ja kommentoinnin sykli jatkaa pyörimistään.

Usein kuitenkin käy niin, että keskustelu jää junnaamaan kertomiseen ja kommentointiin. Kysymysvaihe unohtuu. Näin tapahtuu silloin, kun osapuolet eivät enää ole kiinnostuneita toistensa ajatuksista, vaan ainoastaan omistaan. Tylsä tilanne.

Kun kysymykset tippuvat kyydistä, syntyy väittely. Keskusteluosapuolet luettelevat vuorotellen mielipiteitään, joita toinen osapuoli ei ole kysynyt. Onnekkaassa tilanteessa sellaisesta keskustelusta syntyy mielen muuttumisen, suostumisen tai alistumisen myötä yhteisymmärrys – teeskennelty tai aito.

On kuitenkin tilanteita, joissa näin ei käy. Joskus käy niin, että keskusteluosapuolen kertomat mielipiteet eivät edes saavuta toisen korvia tai ainakaan kiinnostusta – saati ymmärrystä. Väittämät jäävät roikkumaan ilmaan ja alkavat muodostaa muuria väittelijöiden nenien väliin. Muuria, johon myös sen toisen osapuolen väittämät tömähtelevät.

Yleensä muuri yritetään murtaa nostamalla äänen voimakkuutta. Se on kuitenkin vain laastia tiilipinoon. Sanat uppoavat muurin uumeniin, mutta voimistuva tunne-energia saavuttaa molemmat osapuolet ja ujuttautuu ihon alle kytemään. Kyteminen ärsyttää.

Muuria yritetään sen jälkeen murtaa tekemällä mielipiteistä terävämpiä. Valitettavasti nekään eivät läpäise estettä. Se on kuin huutaisi veden alla. Sanat hukkuvat ja kun niiden tehoa on mahdoton havaita, on aivan sama mitä sanoo. Sitten tulee sanottua epätoivoisia asioita.

Sellaista tilannetta voidaan kutsua riidaksi. Se ei ole enää väittely, eikä erimielisyys. Muurin takia se ei ole enää edes keskustelu. Se on yksinäistä ja kovaäänistä puhumista. Vaikka kuinka juttelee, ei tule kuulluksi.

Yleensä siinä kohdassa toisen kasvoja on enää hankala nähdä. Muuri on kasvanut niin suureksi, ettei sen toiselle puolelle yllä katsomaan. Kun kasvoja ei näy, jää jäljelle enää omat ajatukset ja kaikuvat sanat. Ärtyneet tunteet voimistuvat, kun yksinäisyys kasvaa.

Tulee suru ja itku. Raivo, syytös ja kirosana. Mieli etsii vielä viimeisiä keinoja päästä muurin läpi ja kaivaa muistoista kaikki ne vanhat aseet, joiden avulla on joskus saanut toisen kuulemaan. Mutta nyt nekään eivät tehoa.

Tulee suru ja itku. Raivo, syytös ja kirosana. Nyt toisesta suunnasta.

Kaikki tämä sen vuoksi, että kysymykset unohtuivat. Kun uteliaisuus toisen ihmisen ajatteluun lopahti. Kun omista mielipiteistä tuli niin arvokkaita. Kun omat ajatukset alkoivat kuulostaa totuudelta.

***

Kuulin viime viikolla nerokkaan kysymyksen.

”Miltä tuntuu kun on väärässä?”

Ikävältä, nololta, tukalalta, hävettää, ajattelin.

”Ei. Se tuntuu ihan samalta kuin se, kun on oikeassa. Vasta sitten kun havahtuu siihen, että on väärässä, voi tuntua nololta. Silloin kun on väärässä, tuntuu ihan siltä kuin olisi oikeassa.”

Toden totta. Nerokasta. Silloin kun ei vielä tiedä olevansa väärässä, tuntuu ihan siltä kun olisi oikeassa. Kuinka paljon kannattaa siis luottaa siihen tunteeseen, kun tuntuu, että on oikeassa?

***

Mitä jos sen sijaan, että ryhtyy olemaan kovaäänisesti oikeassa, kysyisikin vielä jonkun kysymyksen?