Se lähti muistaakseni lihasta. Ajattelin syödä tammikuussa terveellisemmin. Lihan kanssa rimmasi viha, joten se sai tulla kaupanpäällisinä. Provosoidakseni ryhdyin samaan syssyyn tipattomalle. Kun kysyttiin karkeista, hylkäsin ne siltä seisomalta. Ei neljää ilman viidettä – aloitin somelakon.

Ymmärrän, se kuulostaa hurjalta. Se kuulostaa myös vähän kestämättömältä. Ja sitä se onkin. Torstaina kun söin toissapäiväistä kuivaa riisiä ja kasvispyöryiköitä einesloorasta, huokaisin tämän kurimuksen kestävän enää parikymmentä pimeää päivää.

Koska kaikkia ihmisiä kiinnostaa minkälaisille tipattomille ja tolkuttomille kuureille kohtalotoverit ovat vuodenvaihteessa lupautuneet lähtemään, ajattelin jakaa omat filosofiani, strategiani, oikeuteni ja ensikokemukseni tämän kokeilun suhteen.

Filosofiani: Ei kannata yrittää luopua kokonaan jostain, mistä ei ole ajattelut luopua kokonaan. Kannattaa mielummin optimoida.

Strategiani: Neuvottelen itseni kanssa kaikkiin kuureihin miellyttäviä helpotuksia. Noudatan sovittuja pelisääntöjä orjallisesti. Jos en pysty noudattamaan pelisääntöjä orjallisesti, suhtaudun itseeni arvokkaana ja hienona ihmisenä. Ohjaan itseni lempeästi takaisin polulle jos hairahdun.

Oikeuteni:
1. Tipaton, mutta samppanja on ok.
2. Vihaton, mutta ihmisiä tuomitsevat ajatukset on ok.
3. Lihaton, mutta kala on ok.
4. Someton, mutta Facebookin käyttö tietokoneella on ok.
5. Karkiton, mutta muut herkut on ok.

Ensikokemukseni:

Kun 1.1.2019 poistin Facebookin puhelimesta, se ei tuntunut miltään. Se, että se ei tuntunut miltään, tuntui hyvältä. Kun yhtenä iltana havahduin siihen, että en ole muistanut vähään aikaan käydä Facebookissa, se tuntui hyvältä. Se tuntui siltä kun minulla olisi valta valita, että milloin minä käytän hankkimiani palveluja.

Kyllä tämä niin hyvältä tuntuu, että Facebook taitaa pysyä vastedeskin pois puhelimesta. Suosittelen kokeilmaan!

Ruokajutuista ei ole tullut samanlaisia elämyksiä, mutta hyvin on pääosin mennyt.

Olen syönyt paistettua lohta, uunilohta, parmesaanilohta ja teriyakilohta. Paistettu lohi on nähdäkseni paras. Lihattomuus ei toistaiseksi ole aiheuttanut muita ongelmia kuin harmituksen lohen kilohinnasta ja kasvispyöryköiden mauttomuudesta johtuen.

Kerran mokasin vahingossa. Se meni näin:

En ehtinyt pitää lounastaukoa töissä. Juoksin palaverikimaran välissä toimiston kahvilaan ja pyysin kaksi sämpylää. Tarkistin, että niissä ei ole kananmunaa, koska en tykkää siitä. Juuri kahdessa sämpylässä ei ollut – mikä onni!

Koska juuri näissä kahdessa sämpylässä ei myöskään ollut kinkkua vaan pelkkä juusto, kysyi myyjä, että haluaisinko, että hän laittaisi niihin vielä kinkkusiivut väliin. Ikinä ei ole sellaista kysytty! Hämmennyin ja sanoin joo.

Vasta seuraavana päivänä tajusin, että olin mokannut. En torunut itseäni yhtään vaan kiitin tärkeästä huomiosta ja annoin anteeksi.

Okei, mokasin karkkienkin kanssa. Ja ihan tietoisesti. Tapiolan asunnolla oli nimittäin kolme suolaisella suklaalla päällystettyä lakritsipalloa. En edes harkinnut niiden syömistä vaan aloin vaan popsia niitä samalla ymmärtäen, että papanat laskettaisiin karkeiksi ja tekoni huijaukseksi.

Jos minä voin antaa sen itselleni anteeksi, voit sinäkin.

Alkoholittomuus on sujunut mallikkaasti. Paistetun parmesaanilohen kanssa avasin kyllä puolikkaan samppanjapullon. Oli herkkua.

Vihapuhetta oli hankala hillitä kun jäähdytinnesteen merkkivalo syttyi juuri sinä aamuna kun oli vähän hoppu töihin. Toisen kerran vihapuhetta purskahti ajatuksiini kun katsoin Neljät häät Suomi. Se tuli ulos huokauksina ja merkitsevinä katseina satunnaisten ”hei nyt ihan oikeesti” -huudahdusten säestämänä.

Ryhdyin TV-lakkoon. Netflix on ok.