Tänään on äitienpäivä. Se on ensimmäinen äitienpäivä, jonka päivänsankarina on oman äitini lisäksi myös oman lapseni äiti – vaimoni. Sillä tavalla tämä on erityisen merkityksellinen äitienpäivä.

Äitiys on vahvistanut vaimossani piirteitä, jotka ovat kaikkein kauneimpia. Ne ovat arkisia välähdyksiä, joista kehystyy empaattisen läheisyyden, viisaan huolehtimisen, määrätietoisen sinnikkyyden ja hellän hyväksymisen muotokuva.

Neljännesvuoden näyttöjen perusteella uskallan arvioida hänet taitavaksi kasvattajaksi. Paras äiti meidän tyttärellemme.

Uskon, että kysymyksessä on hänen kohdallaan luontaisten äidinomaisten taipumusten ja vahvan oppimispyrkimyksen yhdistelmä. Kotikasvatusta ja elämänkokemusten kautta saavutettua näkemyksellisyyttä unohtamatta.

Kun tulen huoneeseen, on siellä usein jonkin sortin höpötys käynnissä. Siinä missä minä unohdun lapsenhoidossa usein omiin ajatuksiini ja puuhastelen bodya päälle automaattipilotilla, on lapsen toinen vanhempi vahvasti juttelevampi leikkikaveri.

On ällistyttävää kuinka paljon hän jaksaa puhua vauvalle. Siitäkin huolimatta, että keskustelun toinen osapuoli osaa toistaiseksi vain eri pituisia vokaaliäänteitä ja tunnetason skaalalla vilkkaasti varioivia kiljahduksia.

”Äiti on elämän antaja ja turvallisuuden vertauskuva”.

Näin on kirjoitettu Wikipedian Äiti-sivulle. Sen lisäksi, että vaimoni on biologisesta näkökulmasta faktisesti elämän antaja, on hänen roolinsa keskeinen myös sen elämän rakentajana ja antajana, joka arjen puuhasteluna pienelle ihmiselle näyttäytyy.

Kolmikuukautisen lapsen elämä pyörii aika pientä piiriä. Pienuudestaan huolimatta, kyse ei ole yksinkertaisesta tai varsinkaan merkityksettömästä piiristä. Näen hienona asiana, että lapsellamme on äiti, joka pyrkii luomaan siitä piiristä mahdollisimman elämänmyönteisen ja turvallisen.

Kun tulen vauvan kanssa kävelyltä tai kylvystä, on kohtaaminen äidin kanssa aina lämmin. Ojennetut kädet ottavat vauvan vastaan väsyneinäkin ja vilpitön ilopuhe suukottuu pienokaisen poskille. Hän joskus liikuttuu omasta puheestaan, puhuessaan vauvan ihanuudesta.

Äidin rakkaus lastaan kohtaan saa minutkin usein pysähtymään hänen ihmeellisyytensä ääreen.

”Vaikka sinä kelpaisit kyllä ihan minkälaisena tahansa”, hän usein sanoo sen jälkeen kun on ihaillut ja kannustanut vauvan hersyvään hymyyn.

”Äiti ja isi rakastaa sua vaikka et ikinä oppisi pitämään kunnolla tuttia suussa”.

Vuonna 2013 japanilaisen RIKENin aivotieteellisen instituution julkaisemassa tutkimustuloksessa osoitettiin, että äidin syli on paras rauhoittumispaikka silloin kun itkettää.

Vuonna 2019 renkolaisen perheenisän empiiriset havainnot todistavat tutkimuksen johtopäätökset myös käytännössä todellisiksi. Pieni prinsessamme on ryhtynyt ilmaisemaan tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä eri sylien välillä.

Ei sillä, etteikö syli kuin syli useassa tilanteessa riittäisi, mutta tiukan paikan tullen äidin syli on ainut vaihtoehto.

Vaikka koen joskus avuttomuutta kyseisessä tiukassa paikassa, on se toisaalta upea tunne kun huomaa, että lapsella on kuitenkin elämässään joku, joka hankalimmassakin tilanteessa voi lohduttaa.

Hyvää ensimmäistä äitienpäivää Ilonalle.

Hyvää äitienpäivää omalle äidilleni – ja onnellista päivää myös kaikille muille äideille.