Matkaa edeltävänä yönä en nukkunut lainkaan. Jännitys oli kova, sillä matkalle oli kasattu paljon odotuksia. Odotukset eivät niinkään liittyneet siihen, mitä rakennuksia pitäisi nähdä, kuinka tasainen rusketus saada tai missä paikoissa käydä.  Ne liittyivät kokemuksien saamiseen ja hyvien fiilisten tuntemiseen – ja ne odotukset täyttyivät kaikki.

Barcelonan lentokentällä nautitun aamukahvin jälkeen hyppäsimme taksiin. Sanoin taksikuskille että hotelliin, neljä tähteä pitää olla ainakin, ja keskustassa. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Pääsimme kuitenkin matkaan ystävällisen tulkin ansiosta. Loppumatkasta espanjalainen taksikuski esitteli kaupunkia omalla kielellään, me vuorostamme emme ymmärtäneet sanaakaan. Hotelli kuitenkin löytyi ensimmäiseksi yöksi.

Jonathan oli tarjoilijamme tunnelmallisessa ravintolassa, johon asetuimme ensimmäiselle illalliselle. Jonathan osasi omalta osaltaan tehdä onnistuneen tästä elämäni yhdestä jännittävimmästä päivästä. Kerroin Jonathanille tarinan suhteestani alkoholiin. Hän oli onnellinen että sai kunnian tarjoilla minulle ensimmäisen viinini. Red wine, sanoin tilatakseni. Sillä hetkellä alkoi käsien ja jalkojen tärinä. 3229 päivää muuttuu pienessä hetkessä nollaksi ja alkoholittomuudesta tulee vain yksi tarina muiden joukossa.

 

”Miltä maistui?” Kysyi punatukkainen tyttö. Kiusallanikaan en kerro vastausta, mutta kyllähän sen arvata saattaa, että nimeomaan tästä vastauksesta tulen muistamaan koko matkan.

Senkin saattaa arvata ettei se siihen yhteen punaviinilasiin jäänyt.

Matkan yhtenä tavoitteena oli päästä soittamaan ja laulamaan jonnekkin. Varsinaista stagea meille ei missään vaiheessa annettu, mutta osasimme ottaa sen tilanteessa kuin tilanteessa. Ensimmäisenä iltana hiekkarantakonsertistamme nautiskeli ranskalainen huuliharpputaiteilija, kaksi ranskalaista reppureissaajaa ja intialainen bileiden järjestäjä. Soitto alkoi auringon laskiessa ja loppui kun meri ja taivas olivat saman väriset. Kotimatkalla pysähdyimme vain yhden laulun ajaksi. Kahden korkean kerrostalon välissä kulki kapea, mutta korkea kuja, jota valaisi yksinäinen katulamppu. Kuulin kujalla täydellisen kaiun jalkojemme kopinasta ja tiesin että tämä tulisi olemaan soundiltaan paras keikkapaikka. Ja niin se olikin.

Hotellissa, johon toiseksi päiväksi kirjauduimme, ei osattu arvostaa parvekekonsertointia, ainakaan  iltayhdeksän jälkeen. Siirryimme katolle vartijan toiveesta. Hotellin katolla on uima-allas ja ravintola, jonka asiakkaita viihdytimme kolmen tunnin ajan, saaden useat raikuvat aplodit. Tarjoilija kysyi lähtiessämme, voisimmeko tulla huomennakin. Pahoittelin, että meidät oli jo buukattu seuraavaksi yöksi muualle. Oli, mutta en vaan vielä tiennyt minne.

Kolmannen hotellimme ranskalaiselta parvekkeelta avautui näkymä vastapäisen talon seinään. Hyvien keskustelujen lisäksi, parvekkeella jalat kippurassa istumamme ilta, viettyi laulamiseen ja soittamiseen. Huoneemme ollessa kolmannessa kerroksessa, alapuoleltamme kulkevat matkailijat pysähtyivät välillä kuuntelemaan, tanssimaan ja laulamaan meidän kanssa. Soittakaa lisää! He huusivat ja mehän soitimme.

 

Viimeisen illan soittosuunnitelma erosi siinä mielessä aiemmista, että nyt pakattiin mukaan myös biisilista! Istuimme keskelle vilkkainta kävelykatua emmekä ehtineet kauan soittaa kun seuraamme liittyi kaksi herrasmiestä. Toinen Israelista ja toinen USA:sta. Toinen toivoi Adelea ja toinen Eric Claptonia. Muutamien laulujen jälkeen herrat kertoivat että he nauttivat meidän seurasta todella paljon. Heillä mukanaan onnen sikarit, joiden polttamisen oikeaa hetkeä he olivat etsineet koko loman ajan. Nyt se oli, he sanoivat. Jatkoimme soittoa ja laulua, kunnes rinki alkoi kasvaa. Mukaan liittyi hulvattoman hauska kanadan-intilainen turbaaniheppu, joka toivoi Tina Turneria. Hänen käsipuolessaan brittiaksentilla puhuva australialainen nuorimies. Siinä vaiheessa kun poliisi oli jo tullut keskeyttämään soiton ja toisen kerran tullut keskeyttämään istumisen(?) seuraan oli liittynyt vielä kaksi venäläisherrasmiestä, joista toinen oli tullut Espanjan lämpöön Siperiasta asti.

Tutustuimme matkan aikana mielenkiintoisiin ihmisiin, kävimme hyviä keskusteluja ja nautimme täysillä lomasta auringon paisteessa. Söimme todella hyvää ruokaa, teimme huippuversiota kaikista lauluista ja saatoimme jokusen drinkinkin maistaa. Sitä on elämä parhaimmillaan kun voi todeta ettei nyt oikeastaan tarvitsisi tähän mitään muuta.