Kun mietin Helsinkiä, tulee mieleeni Esplanadin pariisilaiset kadunvarsipöydät, cappuccino ja hento merituuli. Kaihon kaiku luottaa pitkäksi venyviin punavuorelaisiin illallisiin, Aleksanterin joulukatuun ja nykytaiteen museoon. Silti yhtä asiaa ajattelen enemmän kuin muita, kun ajattelen Helsinkiä.
Huomasin viihtyväni siellä missä ikääntyneet ihmiset viihtyvät, kun tein kaupat siirtolapuutarhamökistä. Se oli elämäni 21. kesä. Koin ensimmäistä kertaa siirtolapuutarha-alueen ylitsepursuavan vihreyden ja vehreyden, mutten voinut välttyä pohtimasta miten kukaan voi mökkeillä näin lähellä toisiaan. 10 minuuttia myöhemmin soitin yhden myynnissä olleen mökin omistajalle ja sovin näytön.
Se, että kaikki muut siirtolapuutarhurit olivat keski-iältään 50 vuotta vanhempia kuin minä, ei hillinnyt haluani alkaa viljellä ja nikkaroida. Kirjoitin hyvin tingittyyn kauppakirjaan nimeni ja tein ensimmäiset kesämökkikauppani reilun viikon päästä puutarhakäynnistä.
Siellä me puuhastelimme pääosin sulassa sovussa, minä ja 150 vanhusta. Olihan se erikoista aikaa.
Jo sitä ennen, mutta monesti sen jälkeen olen löytänyt itseni kysymästä hiljaa mielessäni: huomaatko, että kaikki muut ihmiset täällä ovat huomattavasti vanhempia kuin sinä? Ikäni puolesta tunnen joissain tilanteissa edelleen vahvaa joukkoonkuulumattomuutta, mutta toisaalta, siinä on monesti se tilanteen veikeys ja vetovoima.
Pari viikkoa sitten seisoin Helsingin Kansallisteatterin lämpiössä samppanjalasi kädessäni ja odottelin näytöksen alkua. Skannasin kanssamatkustajia ja ikäkysymys palasi mieleeni. Eikä pelkästään sen takia, että olin yksin ja kaikilla muilla oli avecina kävelykeppi. Ikkunan takana Pokémoneja keräilleet ikätoverini saivat minut hetkeksi pohtimaan paikkaani tässä universumissa.
Miksi minusta tuntuu kivemmalta olla täällä näiden tyyppien kanssa, kuin tuolla nurmikolla noiden toisten tyyppien kanssa?
Katsomon viimeinen rivi oli itseäni lukuun ottamatta tyhjä. Näyttelijät olivat jo lavalla alkuasetelmissaan, ruokailuhuoneen pöydän ääressä, kun teatterikansa asettui paikoilleen. Sitten valot himmenivät ja tuli rauhoittavan hiljaista. Ruokapöydän ääreen jähmettyneet ihmiset aloittivat keskustelun.
Kaikki ympärillä oleva maailma unohtui, työt unohtuivat, pyykit unohtuivat, Pokémonit unohtuivat ja aloin tapittaa valokeilassa värisevän maailman kulkua. Totta ja epätotta samaan aikaan.
Silloin ymmärsin kaksi asiaa. Ensinnäkin, nautin teatterissa käymisestä todella paljon ja olen ruokkinut tätä nautintoa aivan liian vähän. Toiseksi, teatteri tulisi olemaan tämän syksyn toinen pääteema. Syksy on uusien alkujen aikaa ja tämä syys määrittelee kulttuurin korkeudelle uuden normaalin.
Projektin kiintopisteet on ripoteltu pitkin syksyä ja uskoisin tutustuvani vähintään Kansallisteatterin suuren näyttämön esityksiin, todennäköisesti myös osaan pienen näyttämön näytöksistä. Improvisaatioteatteria en ole ikinä ollut seuraamassa, joten myös se kiinnostaa.
Luulen viihtyväni pääosin Helsingin teattereissa, mutta mikäli tiedät jonkun hyvän shown jossain muualla, niin otan vinkkejä vastaan. En muuten ole väkisin aina yksin menossa, joten jos teatteriprojekti kiinnostaa, niin lyöttäydy seuraan!
ARVI 