”Ootko käyny aiemmin”, kysyi plastiikkakirurgi klinikan hississä. ”Ei ole tullut kyllä käytyä, eka kerta.” Ei hänkään ollut, mutta joku tuttu kuulemma on – useammankin kerran ja kehuu kovasti.

Makasin kylkiasennossa leikkauspöydällä ja kuuntelin suusuojan takaa supattavan kirurgin katkonaisia muistelmia kenraali Augusto Pinochetin vallankaappauksesta 1970-luvun alusta. ”Kuinkas tuttu sulle ylipäätään on tuo Chilen historia”, hän kysyi ronkkiessaan kaulastani kasvainta.

Hengittämättömän leikkausliinan alla alkoi jossain kohtaa tulla kuuma, mutta muuten tilanne oli historialuentoineen yllättävänkin miellyttävä. Päänvarttani työstettiin mitä ihmeellisemmillä välineillä, mutta puudutuksen suojissa operointi ei tuntunut missään.

”Olen oikeastaan enemmän kiinnostunut chileläisistä viineistä, kuin maan historiasta”, sanoin jossain vaiheessa. Totesin tosin samaan hengenvetoon, että historiaa tuntemalla ymmärtäisi kyllä varmasti enemmän myös viinien alkuperästä.

Kuuluu chileläisen viinin perusoppimäärään tietää, että ensimmäiset viiniköynnökset tulivat maahan heti 1500-luvun puolivälissä espanjalaisten konkistadorien käsimatkatavaroissa, mutta rypäletertut saivat alkuun aika viileän vastaanoton.

Siihen aikaan paikallisväestön virkaa tehnyt intiaanikansa, mapuchet, ei katsonut suopeasti meren takaa lipuneita löytöretkeilijöitä eikä liiemmin heidän tuliaisiaan. Espanjalaisten köynnökset katkottiin ja rypäleet rusinoitiin.

Nykyään Chile tunnetaan monipuolisena viinimaana, joka poikkeuksellisen pitkän olomuotonsa ansiosta tarjoaa erilaisille lajikkeille otolliset kasvuolosuhteet.

”Siitä on tehty yks hyvä leffa, siitä Chilen vallankumouksen ajasta.”

Ajattelin, että hoitajan kanssa välillä käymäni viinikeskustelu olisi huuhtonut historiatarinoinnin tältä erää, mutta kirurgilla oli vielä vallankumousvaiheet mielessä.

”Se oli joku Missing…mikähän se on suomeksi…nyt tihuttaa aika kovasti, laitetaan sähköllä kiinni…joku Kateissa varmaan…Kadoksissa…laita vaan lisää tehoa, aika kovin vuotaa.”

Henkilöä, joka pitää kirurginveitseä kaulavaltimolla, ei kannata loukata sanomalla, ettei sillä leffan nimellä nyt oikeastaan tässä vaiheessa ole niin merkitystä. ”Saattais löytyä kyllä Netflixistä”, hän jatkoi ja minä huomasin puristavani tyynyä vaikka mihinkään ei edelleenkään sattunut.

”Tämän kanssa ei kyllä uimaan sitten voi mennä”, hän opasti parsiessaan leuanpieltäni nippuun. Oltiin siis viimeistelyvaiheessa jo. Olen kyllä sellainen lämpimän veden monni, ettei taida olla pulahtamisesta pelkoa. Paljuunkin menen vasta kun vesi on yli kuumepotilaan ruumiinlämmön.

”Ja koska sulla oli se lähtö”, kysyi hoitaja. ”Lauantaina vasta.” – ”Eli perjantaina ehditään hyvin poistaa tikit, niin ei tarvii siellä Chilessä mennä.”

”Ja kahen viikon reissu?”  – ”Jep.” – ”Ai että.” – ”Älä muuta sano.”

Nyt sai nousta hitaasti ja rauhallisesti ja varovasti sängyltä yrittäen olla pyörtymättä ja kaatumatta ja lyömättä päätänsä mihinkään. Saattaisi kuulemma huimata. Katsoin verisiä rättejä tiskipöydällä ja ymmärsin luovuttaneeni operaatiossa kansalaisvelvoitteen verran verihiutaleita.

Kirurgi kiskoi kumihansikkaat sormistaan ja paineli toimistoonsa. Minä keräilin romppeitani ja sisäistin luomenpoiston jälkihoito-ohjeita. Ei saa ronkkia eikä näplätä vaikka kuinka kutittaisi. Selvä, selvä. Kiitosta ja näkemiin ja kaikkea hyvää.

Ehdin jo painaa hissintilausnappulaa kun kirurgi karjaisi toimistostaan: ”ODOTA!”

Syöksyin takaisin luullen hänen unohtaneen jonkun leikkausinstrumentin kaulahaavaani. ”Tossa”, hän ojensi post-it-lapun. ”Se ohjaaja oli Costa-Gavras, tolla se pitäis löytyy. Hyvää matkaa!”

Antaumuksellisista asiakaspalvelua, täytyy todeta.

Kaksi yötä tikkien poistoon, kolme yötä lähtöön! Jei!