Syksy. Rapujuhlien ja joulurauhan julistuksen väliin puristettu talipallon tuoksuinen sääspektri. Hämärän helmoihin hiljaa hiipivä, muutosvoimaa uhkuva kaunis ja karu välivuodenaika. Se on, niin kuin olen moneen kertaan todennut, muutosten aikaa.

Mielenkiintoisella tavalla syksyn syntymä on syrjäyttänyt tammikuun ensimmäisen päivän vuoden epävirallisena aloitusajankohtana. Uusien alkujen viitta pukisi ehkä hieman istuvammin päivämäärää, jossa on pelkkiä ykkösiä, mutta elämäntilanteet eivät tunnu muutenkaan noudattelevan kalenterin kiertoa.

Almanakka kuitenkin vahvistaa sen minkä muutoksen puuskista on pystynyt tuoksuttelemaan koko tämän viikon: loppui kesä ja alkoi syksy.

Vuoden 2017 syksy tulee olemaan erilainen kuin isoveljensä, sillä toisin kuin esimerkiksi viime vuonna, tämän syksyn TOP3-projekteihin ei todennäköisesti kuulu teatterin, shamppanjan ja päämäärättömän pohdiskelun kaltaisia asioita.

Sen sijaan siihen kuuluu ennenkuulumattomalla tavalla suunnitelmallisuutta, järjestelmällisyyttä, sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja määrätietoisuutta. Ajattelua ja aikataulutettua ajattelemattomuutta.

Kulunut viikko oli henkilökohtainen elomessuni, jossa näytteille oli aseteltu kaikki loppuvuoden raaka-aineet. Pääsin maistelemaan ja hyvältähän ne maistuivat.

Mikä kaikki sitten alkoi?

No, ensinnäkin työt – siis loman jälkeen. Se on aina merkille pantavaa jos lomasta selviytyy ehjin nahoin ja paluu töihin sujuu kivuttomasti.

Vaikka hyppäsin Netflix-maratonilta vaakajaloin täyteen syöksykiitoon heti alkuviikosta, oli arkeen laskeutuminen ihan telemarkissa. Kiitos työkavereilleni!

Työt eivät pelkästään alkaneet, vaan myös muuttivat hieman muotoaan tällä viikolla. Aloitin nykyisen tehtäväni (johtamisen kehittäminen) lisäksi myös toisessa tehtävässä (osaamisen kehittäminen), josta tulee ajan myötä muodostumaan päävakanssini. Olen tästä kombosta enemmän kuin innoissani.

Toistaiseksi – huom toistaiseksi – vähemmän innoissani, mutta kuitenkin tosissani – huom tosissani – olen ollut tällä viikolla alkaneista opinnoistani ammattikorkeakoulussa.

Olen aina innoissani oppimisesta. En kuitenkaan ole aina innoissani uudelleen oppimisesta, eli siitä, että minun täytyy opetella asiaa, jonka jo osaan. Ja siltä se nyt on väkisin tuntunut, kun olen päässyt tutustumaan Powerpointin ja Excelin perusominaisuuksiin. Ja kaikkiin muihin työkaluihin, joita käytän töissä päivittäin.

Ymmärrän kankeuden aiheuttaman ankeuden kuuluvan tähän alkuvaiheeseen ja pidän mielessäni sen varsinaisen, noin kolmen vuoden päässä häämöttävän tavoitteen. En silti mahda kevyelle turhautumiselleni mitään.

Vai mahdanko kuitenkin?

Kaikenlaista turhautumista, stressiä ja lihasjännitystä lieventääkseni aloitin tällä viikolla uuden harrastuksen.

Tajusin, että en ole ikinä – siis ikinä – harrastanut mitään sellaista, missä oltaisiin joka viikko harjoituksissa, treeneissä tai tunneilla. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista rutiinia, joka olisi vienyt minut säännöllisesti jonkun harrastuksen pariin.

En ole ikinä myöskään ollut kansalaisopistossa. Ja nyt olen! Ja nyt minulla on kansalaisopiston kautta säännöllinen harrastus!

Jooga, hathajooga. Kyllä.

Siellä minä olin keskiviikkona ja tulen olemaan tulevina keskiviikkoina seuraavan vuoden ajan. Rengon päiväkodissa, klo 18.00-19.30.

Joogamatto kaalini alla makasin, hiljaa tuhisin ja silmät suljettuina kuuntelin rauhalliseen äänensävyyn lausuttuja ohjeita nostaa vuoroin jalkaa, vuoroin kättä.

Viidentoista muun renkolaisnaisen hento ähellys sekä tietoisuus itsestäni oudoissa asennoissa romuttivat ajoittain keskittymiskykyni, enkä ainakaan heti ensimmäisellä kerralla kyennyt irtautumaan kehostani.

Yksi nainen kuorsasi loppurentoutuksessa. Toisen puhelin soi.

Fyysisen rentoutumisen kyllä koin ja sekin on jo iso plussa. Jouluun mennessä haluaisin kyetä kuuntelemaan ajatusteni sijaan pelkkää ilmavirran kulkua keuhkoihin ja sieltä pois. Yksi syksyn päätavoitteista.

Työ, koulu, harrastus. Eikä siinä vielä kaikki: aloitin tällä viikolla osa-aikaespoolaisena.

Ilona muutti muutamia viikkoja sitten Espooseen saatuaan uuden työn Helsingistä. Hän ei ole yhtä pimeä kuin minä eikä halua ajaa joka päivä Rengosta sataa kilometriä töihin, joten hän asuu viikot siellä ja minä osin siellä ja osin kotona.

Tällä viikolla sovitin ensimmäistä kertaa arkeani espoolaiseen lähiöunelmaan. Se on erilaista arkea se.

Haimme lihapullia lähikaupastamme Stockmannilta, katsoimme EM-koripalloa, teimme iltatöitä, söimme mozzarellasalaattia ja käytimme parkkikiekkoa.

Kuuntelimme yläkerran naapurin kanta-askelia, kissan naukumista ja kellon tikitystä, naapurin miehen pissan lorinaa, naapurin naisen nautinnon kiljahduksia ja postiluukkujen kilkettä. Kuuntelimme kerrostaloelämän todellisuutta, joka ottaa aikansa ennen kuin siihen lopulta tottuu.

Osa-aikaespoolaisuus antaa mukavan mahdollisuuden ravita kaipuun korventavaa kaupunkilaissieluani pari kertaa viikossa. Olen haaveillut kesämökistä keskellä kantakaupunkia ja tämä on tässä elämäntilanteessa paras mahdollinen korvike sille.

On se tietysti myös aika miellyttävä etu, että Tapiola on reilut 80 kilometriä lähempänä Pasilaa kuin Renko.

Kaiken arjen aherruksen ohella syksy tulee olemaan myös juhlinnan täyteistä. Suomi täyttää 100 vuotta, työpaikkani 135 vuotta, minä 30 vuotta ja samalla viikolla työurani 10 vuotta. Varmaan tulee muutama kakkupala kumottua.

Niihin on kuitenkin vielä aikaa ja näin sunnuntaina ei tarvitse muutenkaan miettiä mitään muuta kuin Netflixiä ja teevaihtoehtoja.

Mukavaa sunnuntaita,

Arvi