Järjestyksessään toinen ajattelukollektiivi kokoontui keskiviikkona työpaikallani. Viimekertainen aihe ”vaatteiden viikkaaminen ongelmanratkaisumetodina” oli menestys ja siitä rohkaistuneena kollektiivi ryhtyi ajattelemaan yhtä hienon keskustelun toivossa.

Keskusteluun osallistui tällä kertaa kaksi äitiä ja minä. Kolmen hengen seurueemme alkoi yllättäen välittömästi keskustella siitä, kuinka lasten kurahousut ovat aina väärässä paikassa.

(Käytännössä minä kuuntelin kurahousukeskustelua hiljaa ja yritin löytää jotain mihin tarttua.)

Kuuntelin korva tarkkana kahdeksan minuuttia ja mietin, että mistä tässä ilmiössä voisi olla yleisellä tasolla mietittynä kysymys – siis siinä ilmiössä, jossa lapsi unohtaa kurahousut kotiin, kun niiden pitäisi olla päiväkodissa ja kurahousut päiväkotiin, kun niiden pitäisi olla kotona. Tai sitten hän unohtaa ne postilaatikon päälle, niin kuin eräs tarinoista kertoi.

Yhteistä näille kurahousutapauksille oli se, että lasta oltiin muistutettu, motivoitu, kannustettu ja käsketty ottamaan kurahousut mukaan. Mutta hän ei  vaan ollut ottanut. Monelle vanhemmalle varmasti tuttu tilanne.

Sitten tapahtui jotain ja löysin ”yleisen tason”: Henkilö (lapsi) ei muuta käyttäytymistään (ota kurahousuja mukaan) vaikka häntä on opastettu (muistutettu) ja motivoitu (äiti suuttuu jos et tee). Henkilöllä (lapsella) on siihen jokin syy (X), joka saa tämän ilmiön (tottelemattomuuden) aikaan.

Näin syntyi ajattelukollektiivimme ensimmäinen oivallus: Meillä kaikilla on omat ”kurahousumme”, joita emme ”ota päiväkotiin”, vaikka tiedämme kuinka se käytännössä tapahtuisi, ymmärrämme asian tärkeyden ja vaikka meitä siitä kuinka muistuteltaisiin – koska meilläkin on joku syy.

Meillä kaikilla on omat ”kurahousumme”, joita emme ”ota päiväkotiin”, vaikka tiedämme kuinka se käytännössä tapahtuisi, ymmärrämme asian tärkeyden ja vaikka meitä siitä kuinka muistuteltaisiin.

On siis kysymys tapojen muuttamisesta ja erityisesti tapojen muuttamisen vaikeudesta.

On niin helppoa odottaa ja vaatia muilta käyttäytymisen muuttamista vaikka itse ei saa lähdettyä lenkille, salille, syötyä terveellisemmin, vähennettyä somen käyttöä, pyydettyä ihmisiä lounasseuraksi tai mikä tahansa se muutos olisikaan, joka minun pitäisi itse tehdä.

Ajatuskollektiivimme lähti pohtimaan henkilökohtaisia onnistuneita ja epäonnistuneita tapojen muutoksia. Kerroimme esimerkkejä ja tarinoita siitä, miten päätöksestä on muodostunut tapa ja vielä useampia tarinoita sellaisista tapauksista, joissa näin ei ollut käynyt.

Mietimme, että kun käyttäytymisen muutos joskus kuitenkin onnistuu, niin miksi se onnistuu. Miksi tapojen muutos joskus onnistuu? Löysimme hetken pohdinnalla neljä elementtiä, jotka olivat olleet läsnä onnistuneissa muutoksissa:

Onnistuvan muutoksen 4 kriteeriä

1. Riittävä määrä tietoa. Ilman riittävää tietoa uuden toiminnan aloittaminen on pirun vaikeaa. On tylsää, kun joutuu koko ajan pohtimaan, että mitenköhän tämän pitäisi olla tai mennä. Mikäli tietoa uudesta tavasta ei ole lainkaan, on sen toteuttaminen mahdotonta. Sen sanoo järkikin.
2. Vahva päämäärä. Kun lopputulokseen pääseminen on todella tärkeää, on keinot toissijaisia. Jos on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen jonnekin, on uuden tavan harjoittelu ja sen sisäistäminen itsestäänselvää. Toisaalta: mitä kevyempi suhtautuminen päämäärään, sitä kevyempi suhtautuminen keinoihin.
3. Henkilökohtainen tunnesyy. Asia voi olla ’tärkeä’ ja ’fiksu’, mutta jos se ei ole riittävän ’henkilökohtainen’, emme välttämättä lähde muuttamaan käytöstämme. Käyttäytyminen muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun siitä tulee henkilökohtaista, kun siihen muodostuu raastava tai rakastava tunnesyy.
4. Viimeinen oljenkorsi. Ihminen muuttaa käyttäytymistään epätoivon hetkellä. Hän tarttuu oljenkorteen, johon ei olisi muussa tilanteessa tarttunut ja on mahdollista, että voimakas rappiokokemus muodostaa uuteen toimintaan niin vahvan siteen, että siitä voi tulla tapa. Asian ei kuitenkaan välttämättä täydy olla kriisissä, jotta oljenkorsikeino voisi toimia. Asia vain täytyy saada näyttämään viimeiseltä oljenkorrelta, toisin sanoen parhaalta käsillä olevalta vaihtoehdolta.

Entä ne kurahousut?

Tämän jälkeen ei tunnukaan niin uskomattomalta, että lapsi ei ota kurahousujaan mukaan, vaikka häntä on käsketty tehdä niin.

”Minkä tavan sinä muodostaisit käskystä?”, kysyimme toisiltamme…ja hiljenimme. Emme varmaan yhtään mitään. Emmehän me useinkaan muuta toimintaamme vaikka meillä olisi siihen kuinka järkevät ja ymmärrettävät syyt.

Minkä tavan sinä muodostaisit käskystä?

Kierrättäminen? Aamulenkkeily? Meditaatio? Viikkosiivous? Vitamiinien syöminen? Teatterissa käyminen? Kirjojen lukeminen?

Aivan. Yhtäkkiä tuntuu aivan mahdottomalta muuttaa omaa, saati muiden käyttäytymistä.

Ajattelukollektiivimme mielestä tapojen muuttamisen vaikeuteen tulee suhtautua kunnioittavasti, mutta ymmärtää, että se on hankaluudestaan huolimatta kuitenkin mahdollista. Se vaatii näkemyksemme mukaan yllä olevien neljän elementin läsnäoloa ja vielä yhtä aivan keskeistä juttua:

Pelkojen poistamista.

Henkilö ei nimittäin lähde tekemään uutta juttua jos häntä pelottaa – paitsi jos hän on siinä suhteessa todella rohkea. Pelko voi liittyä esimerkiksi seuraavankaltaisiin asioihin:

Pelkokertoimet

1. Uuden tekemisen harjoittelu tuntuu nololta. Näytän dorkalta jumppatrikoissa, käännyn väärään suuntaan tanssitunnilla, laulan väärässä vireessä, joudun harjoittelemaan kun muut osaavat jo.
2. Yhteisön paine latistaa toimimaan niin kuin aina ennenkin. Muut pitää minua lampaana, muut pitää minua aivottomana intoilijana, muut ajattelee minun lähteneen mukaan johonkin trendihömppään.
3. Epäonnistuminen jännittää. En osaa, mokaan, tipun, kaadun, menetän mahdollisuuteni, menetän kasvoni, saan potkut, minulle nauretaan.
4. Näkemys itsestä on erilainen kuin mitä uusi toiminta vaatisi. En ole kirjaihminen, en ole juoksijaihminen, en ole kulttuuri-ihminen, en ole ekoihminen, en ole politiikkaihminen. En halua menettää persoonaani enkä identiteettiäni uuden tavan myötä.

En usko, että lapsi pelkää jotain yllä mainituista asioista ja jättää sen vuoksi kurahousut postilaatikon päälle, mutta me aikuiset taidamme vähän pelätä. Erilaiset pelot ohjaavat meitä olemaan tarttumatta siihen, mikä voisi olla kaikkein tärkeintä ja kaikkein mahtavinta.

Oli kysymysten sitten aikuisista tai lapsista, joita pääsee esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa kautta ohjaamaan, on aivan keskeisessä osassa pelkojen pienentäminen, eli mörköjen minimointi.

Pelkojen pienentäminen voi tapahtua aloittamalla siitä missä uudenlaista toimintaa tapahtuu kaikkein pienimmällä tasolla, siitä missä kynnys on pienin. Pelot voivat pienentyä kun poistamme mahdollisuuden väärintekemisen tai nolouden tunteeseen, mistä se ikinä muodostuukaan.

Se, että ryhmäliikuntatunnin ohjaaja sanoo ryhmäliikuntatunnin aluksi, että ”tällä tunnilla on aivan sama, että käännytkö vasemmalle vai oikealle silloin, kun sanon, että käännytään vasemmalle”, voi poistaa osallistujalta pelon siitä, että hän kääntyy nolosti väärään suuntaan. Pieni teko, mahdollisesti suuri voitto.

Tällä tunnilla on aivan sama, että käännytkö vasemmalle vai oikealle silloin, kun sanon, että käännytään vasemmalle

Juuri kun ajattelukollektiivimme oli päässyt siihen tulokseen, että käyttäytymisen muuttamisessa pitää muistaa ”Onnistuvan muutoksen 4 kriteeriä” ja poistaa ”Pelkokertoimet”, muistimme, että käyttäytyminenhän saattaa muuttua aluksi, mutta sitten jotain tapahtuu ja kaikki palaa ennalleen.

Viimeinen 4-kohtainen listaus on Repsahtamisen riemuvoitto, mikä kertoo syyt siihen, että uusi tapa ei ota juurtuakseen.

Repsahtamisen riemuvoitto

1. Selittely. ”Ei tässä oikeastaan ollut mitään järkeä alusta alkaenkaan. Tämä on ihan naurettava juttu, aivan pölhöä juosta jonkun pallon perässä. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen itseeni +20-kiloisena. Tää tuntuu tosi kurjalta pohkeissa.”
2. Vanha tapa on helpompi. Se on päivänselvä juttu. Vanha tapa tuntuu tietenkin helpommalta, koska siitä on tullut tapa. Se on lihasmuistissa eikä sen tekeminen juuri vaadi raskasta ajattelutyötä tai tylsää harjoittelua.
3. Luisumisen estoa ei ole. Henkilöllä, jonka naapurissa on Kotipizza, on suurempi riski lipsahtaa Kotipizzaan kuin henkilöllä, jonka naapurissa ei ole Kotipizzaa. Asiat luisuvat vanhaan jos mikään ei ole estämässä luisumista. Pitää olla pakottava systematiikka, joka kerta toisensa jälkeen ohjaa tekemään tai olemaan tekemättä.
4. Usko loppuu. ”Olen pilannut koko jutun”. Repsahtamisen jälkeen maailma romahtaa ja kaikki tehty työ tuntuu turhalta, joten on turha enää jatkaa. Usko päämäärään ja omiin kykyihin tapojen muuttajana vain lakkaa olemasta.

Sillä tavalla. Ajattelukollektiivimme oli kovin tyytyväinen tähän keskusteluun. Lopputuotos ei ole kovin tieteellinen eikä varsinkaan täydellinen, mutta siinä on aika jämäkät pointit kahden tunnin pohdinnaksi, sanon minä.

Edellisen keskustelun tuotoksen voit lukea tästä.

Ja kerro toki, jos tämä herätti jotain ajatuksia, kurahousuista tai tapojen muuttamisesta.