Vastapäisen kerrostalon parvekkeella on nainen. Ehkä kuusissakymmenissä. Violetissa verryttelypuvussa. Lukee lehteä. Kun ilmestyn ikkunaan, hän ryhtyy tuijottamaan minua. Mietin, että katsookohan hän minua miettien, että katsonkohan minä häntä.

Varmasti miettii. Kun pitkät sekunnit etenevät, ei jää epäselväksi, että olemme havainneet toisemme.

Katseen alla oleminen ei ole miellyttävää, mutta sen siedettävyyttä voi lisätä tuijottamalla takaisin. Ja sitä minä tässä ikkunassa nyt näytän harjoittavan. Vastatuijottamista.

Kumpi kääntää katseen ensin? Kumpi luovuttaa? Kumpikohan tämän itse asiassa aloitti? Olen aika varma, että rouvan kantti ei lopulta kestä kunnon mittelöä.

Välissä olevat metrikymmenet estävät meitä näkemästä toistemme pupilleja, joten emme kumpikaan voi olla varmoja, että tuijottaako toinen koko ajan kohti. Vaikka pään asento hieman muuttuu, voivat silmät pysyä paikoillaan.

Pään liikuttaminen voi olla hämäystä.

Selkeästi onkin, sillä hetken kuluttua kasvot lukittuvat jälleen ikkunaani päin. Minä toistan saman hämäyksen. Käännän päätä hieman kuin tutkiakseni leppävaaraisia maisemia, mutta oikeasti katseemme säteet miekkailevat jatkuvasti Ratsutorin yllä, kuin laserit.

 

Yllättävää kyllä, luovutan yhtäkkiä. Kiusallisuus hiipii niskavilloihini ja kun havahdun käyväni tuijotuskilpailua itäespoolaisen lähiörouvan kanssa, hävettää kevyesti.

Siirrän katseeni selkeällä liikeradalla tietokoneen ruutuun ja ryhdyn kirjoittamaan tätä. Päätän olla vilkaisematta ulos, mutta mieltäni kalvaa kysymys. Jatkoiko hän tuijottamista? Vaistoni sanoo, että jatkoi.

Vaatii lujuutta olla kurkkaamatta.

Ratsutori, aukio Sellon kauppakeskuskompleksin kyljessä. Ratsutosi, kuinka ylväs nimi. Se on minun ja verkkapuvun taistelutanner. Minun hotellihuoneeni ja hänen kerrostaloasuntonsa ovat tismalleen samalla korkeudella, seitsemännessä kerroksessa.

Kuinkahan montaa hotellivierasta hän on katseellaan jo piinannut?

Vaikka en vilkuile, Ratsutorista näkyy silmäkulmassani kaistale. Aivan ikkunani alla on valkoinen iso teltta. Tiedän mikä se on. Minulle kerrottiin siitä eilen hotellin vastaanotossa. Se on Oktoberfest. Minulle suositeltiin sitä. Valehtelin sen olevan mielenkiintoista. Se ei ole nähdäkseni juurikaan mielenkiintoista.

Toki, joku saattaisi kysyä, että onko mielenkiintoista leikkiä tuijotuskilpailua naapurin rouvan kanssa, hävitä kisa ja sitten kirjoittaa tappiosta blogiin? Se olisi hyvä kysymys se.

Kyllä minä tietenkin piipahdin eilen siellä Oktoberfesteillä. Oli sinne kuitenkin vapaa pääsy ja en ole ikinä ollut sellaisissa kemuissa. En voi sanoa vieläkään olleeni, sillä olin siellä arviolta 2,5 sekuntia.

Valkopeitteisen kasvihuoneen sisään oli ahdettu metrikaupalla festaripöytää, ihmisillä oli hauskoja hattuja ja tunkkainen mölinä pakotti trubaduurin huutamaan mikrofoniinsa. Ensivaikutelma, ei minun makuuni.

Tympääntyneen näköinen, myöskin hauskaan hattuun sonnustautunut kaljankaataja tuijotti minua lasittuneella katsella sen 2,5 sekuntia, jonka pressuhökkelissä viivyin.

Leppävaaralaiset, tuijottajia.

Vilkaisen. Rouva on poissa. Parvekkeen ovi on auki, joten en usko, että hän on pysyvästi poissa. Leppävaarassa on yhdeksän celsiusastetta, tuskin kukaan jättäisi parvekkeen ovea kovin pitkäksi aikaa auki. Ehkä hän on hakemassa kahvia. Ken tietää.

Eilenkin päivystin tässä ikkunalla hetken aikaa. En niinkään tuijottanut naapureita vaan kuuntelin Oktoberfestiltä kantautuvaa mölinää. Tai en niinkään kuunnellut, vaan hämmästelin.

Yritin saada tuuletusikkunan väliin samppanjapulloa viilentymään ja möykkä valui sisään. Ei mahtunut, mutta jäin kuuntelemaan, että oikeastiko siellä veivataan kasvihuoneessa Sannin 2080-luvulla. Oikeasti.

Räppänästä kantautui erikoinen sovitus. ”Mulla on ikävä sua, mulla on ikävä sua, mulla on ikävä sua, mulla on ikävä sua, kaikki mukaan, mulla on ikävä sua, mulla on ikävä sua, mulla on ikävä sua, mulla on ikävä sua… vielä 2080-luvulla!”

Mullakin tuli ikävä. Vaimo ja vauva lähtivät Skotlantiin viideksi päiväksi. Minä tulin Leppävaaraan viikonlopuksi. Voisin sanoa, että onhan tämäkin aika jännää, mutta siinä olisi aika vahva liioittelun tuntu.

Kun ikivihreät tanssiklassikot raikasivat diskopoljennolla ikkunatiivisteiden läpi, päädyin kiskomaan verhoja kaksinkerroin ikkunan eteen. Ei ne tietenkään pidätelleet Oktoberfestiä, mutta kompensoin tilannetta laittamalla Vain elämäätä kovemmalle ja ottamalla kolmannen lasin samppanjaa.

Tässä välissä on muuten mennyt parvekkeen ovi kiinni. Uskon, että verkkapuku vilkaisi minua sen laittaessaan. Minä ainakin olisin tarkastanut, että onko vihollinen vielä asemissa.

No, ehkä minunkin puolestani tämä erä oli tässä. Laitan läppärin kiinni ja valmistaudun lounaalle lähtöön.