Valajärveltä Vähikkälään kulkevan harjun jäätikköjokimuodostumassa, Rengon Ahoisissa sijaitsee järvi. Alimmaisten järvi. Siihen valuu läntiset sadevedet Alimmaistenharjulta ja pohjoisessa sandurilta, jokisuistolta. Rantaviivaa 2,5 kilometriä.

Alimmaisen pinta on edelleen 95-prosenttisesti jäässä, mutta ranta alkaa pikkuhiljaa avautua. Rantaviiva on pääosin metsää, mutta sen lomaan on ujuttautunut tusinan verran kesämökkejä. 1850 -luvulla, silloin kun meidän talo rakennettiin, järven nimi oli Ojajärvi ja sen laskuojassa oli vesimylly.

Alimmaisissa on Rengon ainoa kunnollinen uimaranta. Ihan hiekkaranta. Ulottuva länteen sojottava laituri ja rannasta parinkymmenen metrin päähän ankkuroitu irrallinen ponttooni, saareke. Hiekkarannan vieressä on parkkipaikka, jonka toista sivua rajaa pelto ja toista metsä. Metsä on hakattu kevättalvella tänä vuonna. Kaatuneiden puiden takaa paljastui ulkohuussi. Tuoreessa maalissa ja terveillä kestopuuaskelmilla.

Parkkipaikalta lähtee tie. Uimarannalle johtavalla tiellä ei ole Google mapsissa omaa nimeä. Uimarannan tie jatkuu 200 metrin jälkeen Alimmaistentienä. Alimmaistentien nimestäkin on epäselvyys. Googlessa lukee Alimmaistentie ja Topenontieltä irtautuva Alimmaistentie on nimetty tienviittaan Alimaisentieksi. Siitä puuttuu sekä m, että t. Tolpassa on myös toinen kyltti. Siinä lukee ”Uimaranta”. Uimarannalta nimetöntä tietä ja Alimmaistentietä 400 metriä kulkiessa tullaan päätielle, Topenontielle.

Topenontietä 500 metriä etelään ajettaessa tullaan Latosuontien risteykseen. Risteyksessä on 70-luvun Miss Suomen ja Miss Universumin kesämökki. Ahoisissa kerrotaan tarinaa, jossa kyseinen missi ja Pepe Willberg olisivat ajaneet autolla pitkin Rengonraittia eivätkä olisi tervehtineet paikallisia. Tarinan totuudenperäisyydestä ei ole varmuutta.

Latosuontien risteyksessä on myös vanha postilaatikkoni. Tai siis yhteispostilaatikkomme risteyksen asukkaille. Varhaisjakelua, ei päiväpostia varten. Nykyään siihen ei enää jaeta. Helsingin Sanomat toimitetaan risteyksen toiselle puolelle, postilaatikkorykelmään, jossa kullakin kotitaloudella on oma laatikko. Niin me olemme toisistamme erkaantuneet, että hesaritkaan eivät sovi samaan laatikkoon.

50 metriä vanhalta postilaatikolta on meidän portti. Tolpat on valettu vanhentuneeseen sisustuslaastiin eivätkä sen vuoksi ole kovin tukevat. Tarkoituksena on hankkia kokonaan uusi, suljettava portti. Jossain vaiheessa. Portilta on talon kuistille nurmikkoinen – joskin nyt vähän mutainenkin – kahdenkymmenenviiden metrin kävelymatka. Kuistia komistaa 2020 syksyllä puusepällä teetetyt keltaiset pariovet. Sävy L304.

Ahoisissa kerrotaan tarinaa, että meidän talossa on aikoinaan asunut rouva Friman, eli Freemanin äiti. Kerrotaan, että itäpäädyn ikkunasta on Freemanin äiti laulanut kovaan ääneen kansanlauluja. En ole hetkeäkään uskonut tähän(kään) tarinaan, mutta jatkan sanansaattoa.

Siinä missä Freemanin äidin kerrotaan laulaneen, on vieressä meidän yläkerran WC:n ovi. Talkooporukka rakensi yläkerran vessan syksyllä 2018. Yläkerran WC:n alapuolella on alakerran WC. En tiedä milloin se on rakennettu enkä varsinkaan, että ketkä sen ovat rakentaneet.

Alakerran WC:n lattialastan varteen on ripustettu mustat Adidaksen uimahousut. Ne ovat minun ja ne ovat siihen ripustettu kuivumaan. Naulakossa on vuonna 2021 syntymäpäivälahjaksi saamani mustavalkoinen Marimekon kylpytakki.

Viimeiset 17 vuorokautta, jok’ikisenä iltana olen pukeutunut uimahousuihin ja kylpytakkiin alakerran WC:ssä, sujahtanut sinisiin sandaaleihin, laittanut kylpytakin toiseen taskuun auton avaimet, toiseen puhelimen, laittanut pipon päähän, hypännyt autoon, ajanut Latosuontien risteykseen, ajanut 500 metriä Topenontietä, kääntynyt Alimmaistentielle tai Alimaisentielle, ajanut nimetöntä uimarannan tietä uimarannalle, kävellyt hiekkarannan poikki laiturin päähän, laskenut kylpytakin laiturin penkille, potkinut sandaalit sivuun, huokaissut kerran syvään, laskeutunut avantoon, viihtynyt siellä 10-40 sekuntia, noussut tikkaita ylös ja värjötellyt hetken aikaa kylpytakissa laiturilla Alimmaisen jäistä järveä ja metsäistä rantaviivaa ihaillen. Sitten olen ajanut samaa reittiä kotiin.

Tähän kaikkeen kuluu 12 minuuttia, ovelta ovelle.

Hierojani suositteli minulle kolme viikkoa sitten avantouintia päänsärkyyn. Kerroin, että en ole ikinä käynyt avannossa enkä oikeastaan käy kesälläkään uimassa. Vesi vaan tuntuu liian kylmältä, oli se sitten kuinka lämmintä tahansa. Tykkään sellaisesta paljulämpötilasta. Kerroin kuitenkin harkitsevani. Oli tiistai ja päätin kokeilla avantoa heti keskiviikkona.

Ensimmäisellä kerralla hivuttauduin hiljaa ja huokaillen hyiseen veteen. Hengitys salpaantui ja lihakset jännittyivät. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen, että sinne mennään. Ja niin menin. Ilta-aurinko paistoi laiturin osoittamasta suunnasta. Siitä huokui aavistus lämpöä.

Päätin kokeilla avantoa seuraavana päivänä uudelleen. Ja seuraavana, ja seuraavana, ja seuraavana. Ajattelin kokeilla viikon putkeen. Sitten ajattelin kokeilla kaksi viikkoa putkeen. Jäin koukkuun ja nyt olen toteuttanut 12 minuutin rutiinini iltaisin klo 19:00 reilut kaksi viikkoa.

En sanoisi, että pulahtaminen on edelleenkään helppoa, mutta on se nyt jo paljon helpompaa. Suoritus on suoraviivainen ja empimätön. Rentoudun laiturilla ja laskeudun tikkaat jatkuvassa liikkeessä mitään ajattelematta ja analysoimatta. Nautin hetken siitä ajatuksesta, että olen ajanut kylpytakki päällä kaurapeltojen ohi kilometrin päähän torpastani ja nyt nökötän yksin 4-asteisessa järvessä.

Kun nousen ylös, päätän olla tärisemättä ja yritän rauhoittua tiukasti iskevän kylmyyden syleilyssä. Olen päättänyt suhtautua kylmyyteen neutraalisti – en pelokkaasti, enkä uhmakkaasti. Annan sen tuntua siltä miltä se tuntuu sen enempää miettimättä, että kuinka kurja kylmyyden tunne sillä hetkellä on. En kiirehdi pois vaan olen jäänyt useampana iltana hetkeksi ihmettelemään ilta-aurinkoa. Vain kerran on satanut jäätävää tihkua.

Hyöty näkyy ennen muuta stressin hallinnassa. Avanto on aika kokonaisvaltainen kokemus, joka jättää muut asiat hetkelliseksi tiukasti taakseen. Ei sellaisia tilanteita ole päivässä monia. Se on vähän niin kuin sähköisku, joka nollaa lukemat.

Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siihen, että olen onnistunut ylittämään kylmään veteen liittyvät antipatiani. Olen onnistunut lujittamaan luontoani ja sietämään sellaista mitä en aiemmin sietänyt. Se on eräänlaista kasvua, josta ajattelen olevan hyötyä laajemminkin elämässä.

Jännittävää nähdä kauanko tämä jatkuu.