Aivoni ovat tähään ikään mennessä kehittyneet ymmärtämään maailmankaikkeuden seuraavalla tavalla.

Ajatellaan vaikka ensin tätä hämärää lauantaiaamua täällä sateen raiskaamassa Rengon metsikössä. Pari päivää sitten oli vielä valkea maa. Ja sen jälkeen ajatellaan siitä poispäin noin 13,82 miljardia valovuotta. Siellä syntyi meidän universumi. Kutsun sitä ’meidän universumiksi’ sillä voi olla muitakin universumeja.

Chile, tuo suomalaisille tuttu viinimaa, sijaitsee Etelä-Amerikassa, jonka löysi espanjalainen Amerigo Vespucci, joka antoi etunimensä tuolle maanosalle 1500-luvulla, jolloin toinen espanjalaismies, Francesco de Aguirren, toi ensimmäisen viiniköynnöksen Chileen.

Chile antaa erinomaisen kasvualustan viinirypäleille, mutta myös avaruustieteelle. Chilen Atacaman aavikolla sijaitsee tasainen useiden kilometrien kokoinen pläntti, josta edes Mars-mönkijät eivät löytäneet elämää. Se on pelkkää tasaista hiekkaa ja aurinkoa ja täydellinen paikka avaruuden tutkimiselle. Siellä on pilvistä yhtä usein kuin Suomessa paistaa marraskuussa aurinko.

Viime vuodet Atacaman tasanko on ollut maailman avaruuskuvaamisen keskus. Atacama Large Millimeter/submillimeter Array, ALMA.

Mustakaularastas on puolestaan harvinainen lintu, joka on tavattu Suomessa vain noin 30 kertaa. Pesii Siperiassa. Kuvittele pihallesi puu ja puun oksalle mustakaularastas. Haluat ottaa siitä kuvan. Kuvitellaan että omistat 66 kameraa. Keräät kaikki kamerat pihalle ja yrität kohdistaa ne mustakaularastaaseen. Kun olet saanut zoomit viritettyä, lintu vaihtaa oksaa. Aloitat alusta.

Atacaman aavikolla sijaitsevassa avaruuskuvauskeskuksessa on 66 rintamamiestalon kokoista kameraa. Tai oikeastaan ne on linssejä, jotka on kytketty yhteen kameraan. Siis yhdessä kamerassa on 66 talon kokoista objektiivia. Nämä objektiivit, jotka näyttävät isoilta lautasantenneilta, liikkuvat alle millimetrin tarkkuudella juuri sellaiseen muodostelmaan, kuin on tarve. Ne saadaan kohdistumaan täsmälleen samaan pisteeseen toistensa kanssa. Tällä kameralla kuvataan sitten avaruutta.

Palataanpa siihen 13,82 miljardiin valovuoteen. Se on pitkä aika – taikka matka, tai aikamatka. Matka-aika? Joka tapauksessa pitkä. Kuvitellaan että se on näin pitkä:

Tuon jättiläiskameran linssien läpi on katseltu mikä meininki on ollut silloin kun universumi on ollut kahden miljardin valovuoden ikäinen, eli hetkeä joka on ollut 11,7 miljardia valovuotta sitten. Eli näin:

Kuinka outoa se on?! Outoa. Outoa on myös se, että se hetki on tavallaan siellä vieläkin. Kaikkien katsottavissa. Historia ei siis tavallaan poistu havainnoistamme, sen havaitseminen käy vaan hieman hankalammaksi päivä päivältä.

Palataan sitten tähän aamuun. Tai siis ei palata, vaan ollaan. Luon vielä yhden mielikuvaesimerkin, itsestäni. Ajatellaan aikaa jolloin minä synnyin. Se oli 2. lokakuuta, vuonna 1987. Siitä on 27 vuotta, 3 kuukautta ja yksi päivä. Ei tarvitsisi matkustaa hirveän kauas avaruuteen pystyäkseen ottamaan minusta kuvan jolloin olisin suhteessa yhtä vanha kuin universumi nuorimmillaan kun siitä on kuva otettu. Minä olisin siinä kuvassa 4 vuotta, 2 kuukautta ja 4 päivää vanha. Olisi siis joulukuun kuudes päivä, vuonna 1991. Istuisin itsenäisyyspäivän päivällispöydässä syömässä karjalanpaistia.

Voisinko minä ottaa sen kuvan? Kyllä, jos pystyisin matkustamaan usean miljardin kilometrin tuntinopeutta. Vuonna 1969 Apollo 10 oli matkalla Kuusta Maahan ja saavutti tämän hetkisen miehitetyn lennon nopeusennätyksen, vähän alle 40 000 km/h. Eli toistaiseksi minulla on suurempi mahdollisuus saada kuva mustakaularastaasta.

Se ei kuitenkaan poista sitä mahdollisuutta että joku saattaa tälläkin hetkellä jossain  galaksissa räpsiä lapsuudenkuviani.