”Tämä on ollut miesten keskuudessa suosittua samppanjaa”, opastaa Fazer CHAMPAGNE -samppanjabaarin tarjoilijatar. Otamme lasit Ruinart Blanc de Blancia – miessamppanjaa – ja istumme afterworkkaamaan. ”Aiheesta toiseen”, sanoo ystäväni, ”korkeakulttuuri, mistä innostus?”
Hyvä kysymys! Kyllä se teatterin kohdalla itselleni tarkoittaa nimenomaan kulttuurin korkeuden kokemista ja siitä innostumista. Tarkoitan ennen kaikkea aistien voimistumista, siis fiilistelyä vähän korkeammalla tasolla.
Katse seuraa intensiivisellä pieteetillä näytelmää ja yrittää rekisteröidä kaiken mitä lavalla tapahtuu. Hauskuus on hauskempaa kun sata muutakin hörähtää ja vahvempia ovat muutkin tuntemukset: jännitys ja liikutus. Teatterisali kääntää tunnereseptorit astetta lämpimämmälle.
Katsomon turvallisessa pimeydessä onkin helppoa keskittyä vain siihen mitä näkee, kuulee ja tuntee. Altistuminen alkaa siitä kun salin valot himmenevät ja hiljaisuus saapuu hetkeksi.

Totta kai oman arvokkuutensa, kulttuurisen korkeutensa, teatterille antaa osin sen ikiaikaisuus. Konsepti on säilynyt samana tuhannet vuodet – ja tullee säilymäänkin. Vaikka teatterin voidaan nähdä popularisoituneen, hivuttautuneen hiljaa kohti kansantajuntaa, pysyy ainakin omat mielleyhtymäni pitkissä iltapuvuissa ja smokeissa.
Näen heidät – kansakunnan kuvitteellisen kerman – ympärilläni ja tunnen hetkeksi kuuluvani tuohon elitistiseen kakkuun, vaikkakin nahkatakissa ja mustissa farkuissani, kun maiskuttelen pikkuhaarukalla poroleivosta ja samppanjaa. Hienostelu, hauska harrastus.
Kansallisteatteriin olinkin after workin jälkeen menossa. Juha Jokelan Sumu on tarina kahdenvälisistä ristiriitaisista suhteista niin Suomen ja Venäjän välillä kuin toimitusjohtajan ja osakkaan välillä. Rakkaus jää tällä kertaa käsittelemättä, mutta draamalta ei suinkaan vältytä.
Itselleni tarina kertoo tuosta ristiriidan jännitteessä sykkivästä loukkantumisherkkyydestä sekä tahallisesta ja vahingollisesta väärinymmärtämisestä – eli kommunikaation vaikeudesta. Toisaalta parituntisen toimistodraaman aikana ehditään pohtia moniulotteisesti myös ruumiista irtautumisen ja eettisen päätöksenteon kipuja.

Sumussa ollaan, kun keskustellaan onko suomalaisilla aivotutkijoilla ulkopoliittista mandaattia Venäjällä, kun he kauppaavat laitettaan pakotepöydän helman alla. Ja sumussa ollaan, kun kehityskeskustelussa nousee esiin venäläistaustaisen työntekijän mahdollinen vakoojatausta ja päivän hinta.
Voiko näin tehdä ja onko tämä oikein? Kysymykset pulpahtavat pintaan vähän väliä, kun moraalin sokkeli alkaa halkeilla. Vastaaminen ei katsomostakaan käsin ole aina helppoa. Onneksi vaivaantunut nauru kelpaa tällä kertaa.
Itsesensuurikomediaksi itseään kuvaileva Sumu onnistui rentouttamaan ainakin minut hektisen viikon päätteeksi. Eikä ne after workitkään yhtään pahaa tehneet. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan molempia.
Nyt päiväunille. Hauskaa viikonloppua!
HS:n arvio
Kansallisteatteri: Sumu
Stockmannin viinibaari