Patja. Kova sellainen. Meteliä. Sellaista, joka tulee siitä, kun espanjalaismies hoilottaa muovituolissaan kurkku suorana. Espanjalaismies ja hänen ystävänsä yrittävät löytää nuottia jostain laulusta, joka on vuosikymmeniä sitten kääntynyt joksikin sammaleenmakuiseksi suomi-iskelmäksi.

Kuuma. Niin kuuma, että tuuletin aiheuttaa saman efektin kun puhkuisi saunassa omalle iholleen. No ei nyt aivan, mutta melkein. Ilmastointi, ja sen puute. Ikkuna on onneksi iso. Ja läpivedon saa, kun avaa toisen ikkunan. Silloin se espanjalaismiehen mölinä on vaan vähän isommalla. Jos mies ei mölise, niin kissat mölisevät.

Korvatulpat. Hetken kylmä vesipullo patjan vieressä. Avoimesta ikkunasta hohkaava oranssi katuvalo. Ihoon kalvoksi liimautuva lakana. Hetken kuiva lakana, joka on kohta hiestä aivan märkä. Mutta se on hyvä. Täytyy ymmärtää, että kyseessä on prosessi: kohta tuuletin alkaa nimittäin viilentämään tuota ihon kuoreksi levittynyttä märkää lakanaa tehden oloni hieman viileämmäksi.

Pari tuntia keskiyön jälkeen lämpötila laskee 24 asteeseen. Heinäsirkat ovat lopettaneet sirityksen jo aikoja sitten. Naapurin mies on lopettanut oman hoilotuksensa vain vähän aikaa sitten ja kissatkin ovat jättäneet tältä yöltä jo toisensa rauhaan. Voin poistaa korvatulpat. Kulaus ruumiinlämpöistä vettä. Kuin kuolaa joisi.

Tuuletin pois päältä, kuoriutuminen märästä peitteestä. Alkaa yön toinen vaihe, nukkumisen kannalta vähän miellyttävämpi vaihe. Unen vaihe.

Aamukahdeksalta on aivan hiljaista. Niin hiljaista kuin Rengossa on, jos ilmalämpöpumppu on pois päältä. Ei kuulu ainuttakaan ääntä. Ei ainuttakaan.

Viimeiset yökerhot ja vanhan kaupungin baarit ovat hätistäneet yön juhlijat tunti sitten koteihinsa. Alicante nukkuu vielä helposti pari tuntia. Heinäsirkat nukkuvat, kissat nukkuvat ja espanjalainen hoilottajamies nukkuu. Minä voin herätä.

Kipuan kapeat rappuset alas parvelta. Kylmä vesipullo jääkaapista. Eilisillan vaatteet niskaan, eiliset sukat jalkaan. Lenkkitossut jalkaan ja leipomoon. En ole vielä ehtinyt leipomoon niin, ettei se olisi ollut hereillä ennen minua.

Una baguette y tres ensaimada, por favor. 

Vanhan kaupungin labyrinttia takaisin kotiin. Kaupungin työntekijä siistii katuja rikkalapion kanssa. Koirankakkaa on joka puolella. Tupakannatsoja. Juotuja vesipulloja ja kaljatölkkejä. Kaikkialla.

Kannan pöydän ulos. Kannan tuolin ulos. Kannan juustokinkkupatongin ulos. Mehun, jugurtin, kirsikkatomaatit, nektariinit, hs.fi:n ja New York Timesin ulos. Pahoittelen mielessäni kaikkea sitä kolinaa, jonka lautaset ja lasit aiheuttavat kun ne iskeytyvät aamiaispöytäni kanteen. Espanjalaismiehellä voi olla tukka kipeä kiljumisesta.

Jonain aamuna kannan pullollisen Cavaa pihalle. Aloitan siitä, mihin juhlakansa on juuri lopettanut. Kymmeneen asti kuuntelen hiljaisuutta ja jugurttipurkin pohjalta viimeisiä makuja etsivän lusikkani kopsutusta ja rapsutusta.

Sitten espanjalaismies kantaa muovituolinsa käytävälle. Kissat ilmestyvät koloistaan ja käyvät aamupisulla parin metrin päässä pöydästäni, kulmarappauksella. Heinäsirkat kiihtyvät nollasta täyteen desibeliinsä ihan muutamassa sekunnissa. Ne toimivat jollain tavalla synkronissa.

Kannan ajan kulun päästä pöydän sisään. Tuolin sisään. Lautaset sisään. Käyn suihkussa, josta ei ole minuutin jälkeen enää mitään iloa raikkauden kokeman kannalta.

Reppuun kamera ja kirja. Tai pyyhe ja punkkaraha rantsua varten.

Nautin elämästä. Nautin ennen kaikkea lomasta. Ja hiestä – joka tulee, vaikken tekisi yhtään mitään.

Hikisistä öistä, taistelevista kissoista ja mölisevistä naapureista huolimatta suosittelen Alicanteen matkustaville ottamaan kämpän vanhasta kaupungista. Tunnelma on aivan erityinen ja miljöö mitä kaunein. Niistä lisää seuraavissa raporteissa.