Tässä summeerauksessa pohditaan sitä, voiko kärpänen syödä puolikkaan päärynän. Tai hirven. Sekä sitä, mikä on poliisin tehovalvonnan todellinen tavoite. Lisäksi kiukustutaan aivan turhanpäiväisestä metroasiasta. Semmoisilla mennään.
1. Pakastepizzaa ja powerpointteja
Kalenterin täyttyminen. Se on vähän niin kuin rakon täyttyminen. Tyhjänä on helppoa ja kivaa, täytenä hikeä ja haipakkaa. Oli kyse sitten kalenterista tai rakosta, sen turvotessa luovuus kuihtuu ja näkökenttä kapenee.
Mikähän ihme siinä on, ettei ihminen osaa aikaansa sillä tavalla hallita, että ehtisi tehdä töitä sinä aikana, joka päivästä on perinteisesti työntekoon varattu?
Ehkä ongelma on jo tuossa termissä: ajanhallinta. Eihän aikaa voi hallita, omaa tekemistään voi.
Työnteko tuntuu ajoittain urautuvan sellaiselle tolalle, että 8-16 väli on pelkkää tehtävien ja äksönpointtien haalimista ja loput päivästä menee sitten lunastaessa erilaisia lupauksia.
Tällä viikolla väänsin toisen moden ohjauspaneeliin – tosin vahingossa. Havahduin maanantaina siihen, että kalenterissa on tiistain kohdalla viiden tunnin tyhjä kolo keskellä päivää. Kaiken kukkuraksi sama agendaton meno tulisi jatkumaan keskiviikkona reilun kolmen tunnin ammottavassa aukossa.
Innostuin. Ryhdyin ennennäkemättömällä tarmolla keskenjääneiden toimeksiantojen kimppuun.
Kirjoitin tekstiä, piirsin kuvituskuvaa, olin luova, söin pakastepizzaa, tein laskutoimituksia, valmistelin puhetta, tein powerpointtiin animaatioita, söin pakastepizzaa, sain idean, toisenkin, soittelin muille ihmisille ideoistani, asiat etenivät, söin pakastepizzaa, siirsin tehtäviä Valmiit-koriin ja tuuletin riemuissani.
Olin ja elin flow’ssa. Sain aikaiseksi ja energiaa, olin onnellinen.
2. Päärynänhimoiset raatokärpäset
Kasa päärynöitä ja omenoita oli jäänyt leivinuunin päälle viikonloppuna. Jostain syystä päätin olla tekemättä niille mitään. Annoin niiden vaan olla.
Tiistaina huomasin pienen palan päärynää hävinneen. Mieleeni palasi kauhukuvat viime talvilta, jolloin pienet päästäiset olivat repineet ruisleipäpusseja ja jyrsineet muina rottina täysjyväkänttyjä keittiön pöydällä.
Keskiviikkona päärynän purujälki oli kasvanut, siitä puuttui isompi ja entistä epämääräisempi pala. Mistä on kyse? Päätin jatkaa tilanteen seuraamista, enkä vieläkään korjannut päärynää roskiin.
Torstaina näin ison kärpäsen päärynän kimpussa. Voiko tuo hyönteinen olla syönyt kohta puolikkaan päärynän?
Eikös ne raatokärpäset toisaalta syö jotain hirviäkin, joten mikä ettei. Etsin edelleen hiiren papanoita, mutta mitkään todisteet eivät viitanneet siihen, että asialla olisi ollut joku muu kuin kärpäsherra.
Lauantaiaamuna tein uuden havainnon. Kuka tahansa päärynää naposteleekin, hän ei tykkää kuoresta. Hän jättää sen syömättä ja ripottelee rämmäleitä karan viereen.
Mitähän seuraavaksi tapahtuu?
3. Toimistotyöläisen niska ja pyrstö
Tällä viikolla oli ihan jäätävän hyvä jooga.
En itsekään odottanut sanovani ikinä noin, mutta nyt vaan sattui olemaan tosi hyvä jooga.
Tiedätkö, kun nököttää useita tunteja päivässä ensin työkoneella ja sitten kotiin päästyä näpyttelee koulutehtäviä tai blogia ihan Quasimodona – että mitä se tekee kropalle? Ei tee hyvää.
Tällä viikolla joogassa venyteltiin niskaa ja hanuria. Se oli kuin olisi pulahtanut vastavalutettuun steariinialtaaseen. Veri lähti kiertämään. Aivojumit avautuivat ja pakarat paukkuivat.
4. Poliisin tehovalvonta
Tajusin tällä viikolla miksi poliisi kertoo tehovalvonnastaan niin avoimesti kuin se kertoo. Siinä kysymys vähän samankaltaisesta ilmiöstä, kuin mihin sanonnalla ”there is no such thing as bad publicity” viitataan. Se on nerokasta.
Helsingin poliisi tiedotti, että he aikovat tehdä 10 hengen lisäpanostuksen liikennevalvontaan puoleksi vuodeksi. Näiden poliisien liikkeistä tullaan ilmoittamaan näkyvästi sosiaalisessa mediassa, kerrottiin.
Ensimmäinen ajatus on, että eikö ne jeparit kannattaisi laittaa sinne tienvierustoille hämäriin pakettiautoihin väijymään, jotta kaaharit ja muut roistot saataisiin verekseltään nalkkiin.
Sitten tajusin sen. Sen, että eihän poliisien lisäämisen tavoitteena ole saada enemmän kaahareita kiinni, vaan lisätä liikenneturvallisuutta.
Se, että poliisi kertoo näkyvästi ja kuuluvasti, että he päivystävät tiistai-aamupäivän Nordenskiöldinkadulla, vaikuttaa ensisijaisesti siihen, että tämän tiedotteen kuulevat ihmiset ajavat Nordenskiöldinkadulla tiistaina rauhallisemmin.
Seuraavana päivänä poliisi ilmoittaa, että tänään hengaillaan aamupäivä Agricolankadulla ja iltapäivä Luotsikadulla ja Porthaninkadulla. Se aiheuttaa sen, että tiedotteen kuulleet ajavat Agricolankadulla, Luotsikadulla ja Porthaninkadulla keskiviikkona tunnollisesti.
Tehovalvonnan vaikuttavuus alkaa, kun ne henkilöt, jotka ovat kuulleet aiempien päivien tiedotteita, eivät kuule tämän päivän tiedotetta, mutta tietävät, että poliisi valvoo tehostetusti ja mahdollisesti vielä useammassa paikassa samaan aikaan.
Koska he ovat tiistaina tehneet päätöksen ajaa Nordenskiöldinkatua rajoitusten mukaan ja turvaväliä noudattaen, ja koska he tietävät tehovalvonnan olevan edelleen päällä, mutta eivät tiedä missä, he ajavat Nordenskiöldinkatua, ja myös muita katuja, varmuuden vuoksi turvallisesti.
On mahdotonta – tai todella hankalaa ja joka tapauksessa älytöntä – yrittää pysyä poliisien liikkeissä mukana, vaikka he siitä avoimesti tietoa tarjoavatkin.
Siihen päälle kun ynnätään se, että helsinkiläiset tulevat näkemään poliisiauton liikenteessä aiempaa useammin ja törmäävät somessa poliisipäivityksiin yhä useammin, on ilmiö valmis.
Ilmiö, joka syntyy, on se ilmiö, jonka pitikin syntyä: ihmiset ajavat tiellä kuin tiellä varmuuden vuoksi turvallisesti.
Ennustan, että tehovalvonnan ensimmäisten viikkojen aikana kirjataan ennätysmäärä sakkoja. Sitten niiden määrä alkaa vähentyä. Sitten ne vajoavat nykyisen tason alapuolelle ja samassa liikenneonnettomuuksien määrä vähenee merkittävästi.
5. Maailmanluokan metromunaus
Onko vielä olemassa joku vitsi, jota länsimetrosta ei oltaisi kerrottu? Onko vielä joku, joka ei ole päässyt lausumaan kekseliästä letkautustaan aiheesta?
Olen nimittäin kyllästynyt. Aivan tässä länsimetron avautumisen kynnyksellä olen kyllästynyt:
a) metron valmistumisaikataulusta huumoria tekeviin, itseään toistaviin fraaseihin, jotka kahvipöydissä vilisevät. (”Huomatkaa, että tiedotteessa ei mainita vuotta”)
b) teennäiseen uutisointiin, joka luo ensin omat odotuksensa metron valmistumisaikataulusta, julkaisee ne ja sitten yllättyy kun odotuksiin ei vastattu ja julkaisee pettymyksensä raflaavin otsikoin.
c) harhaan siitä, että kysymyksessä olisi maailmanluokan munaus. Joskus hankkeet venyy ja budjetit paukkuu, mutta niin tapahtuu aivan kaikkialla, aivan jatkuvasti. Niin tapahtuu myös joka kerta, kun itse rakennan jotain.
d) avajaishypeen. Olen jo etukäteen kyllästynyt siihen selfievirtaan, joka tulee oranssinsävyisenä ilmestymään feediini 18.11.
Metrosta vouhkaaminen on erinomainen esimerkki siitä kuinka me ihmiset olemme niin eriytyneitä toisistamme, että tartumme ihan mihin tahansa asiaan, josta meidän on turvallista olla kaikkien yhtä mieltä – että metron myöhästyminen on hassu juttu.
Toisaalta se on hellyyttävä ilmiö siitä, kuinka me raukat teemme kaikkemme, että voisimme jollain tekosyyllä kerääntyä sinne missä muutkin ihmiset ovat, laumoihin.
Länsimetron avajaiset on ilmiö, joka antaa meille mahdollisuuden tuntea, että olemme osa jotain isompaa kokonaisuutta, yhteisöä. Yhteisöä, jossa kaikki uskaltavat sanoa jotain kevyttä tuntemattomalle ihmiselle ja saada vastalahjaksi hyväksyvä hymy.
”Jahas, josko sitä sitten lähtisi kokeilemaan, että pysyykö tämä raiteilla”
”Niinpä, heh heh”
Voi meitä hassuja.
Alkaako Sunnuntain summeerauksen ote lipsua, kun täällä puhutaan jo päärynöistä ja kärpäsistä? Alkaa. Onko se hyvä vai huono asia? On.
Hyvää sunnuntaita ja eritoten isänpäivää!
Arvi
ARVI 