Asioiden luontainen taipumus on mennä päin helvettiä. Niin on ollut vuonna 2016 ja ennen sitä – ja niin on oleva myös armon vuonna 2017. Edit: Ja jälleen vuonna 2018.

En tietenkään tarkoita, että asiat olisivat menneet tai tulisivat aivan holtittomasti menemään päin helvettiä, se vaan on asioiden luontainen taipumus. Tämän tiedostavina ihmisreppanoina elämänmittainen taipaleemme onkin kokolailla pyhitetty kyseisen kirouksen, arkielämän entropian, vastataisteluun. Kaikessa viisaudessamme siinä vielä usein onnistumme.

Entropia eli haje on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä (Wikipedia)

Vaikka fysiikan säännöt ja arkielämän ihmeellisyys eivät aina tunnu paiskaavan kättä, on toistaiseksi tieteellisen totta, että asiat ovat todennäköisemmin epäjärjestyksessä kuin järjestyksessä. Siinä mielessä elämässä onnistumisen voisi sanoa olevan kiinni ensinnäkin epäjärjestyksen sietämisestä ja toisaalta yksittäisten entropiaesteiden nujertamisesta.

Väitteet vaatinevat jonkinlaista selitystä tuekseen.

On ilmeistä, että syömällä enemmän kuin kuluttaa, lihoo. Jos joko mussuttamiselle tai lössöttämiselle ei tee jotain – jos ei pistä vyötärön venymiselle tietoisesti hanttiin – joutuu alituiseen etsimään isompaa nuttua ja leveämpää lahjetta. Pelkkä tahdonvoima ei uhmakkaimmillaankaan riitä horjuttamaan tätä ihmiskropan ehdotonta energiapolitiikkaa.

Joidenkin asioiden, kuten länsimaisen ihmisen massun, luontainen taipumus on pulleutua.

Mikäli auton ohjaksissa ei tee pieniä korjausliikkeitä mutkien mukaan ja hiljennä riittävästi risteyksiin, löytää itsensä pian peltoautoilemasta tai liikennemerkkiin kiertyneenä. Maantiellä liikkuvien ajoneuvojen, kuten auton, luontainen taipumus on nimittäin hiljalleen hivuttautua metsän puolelle, ei pysyä viivojen välissä. Usko, älä kokeile.

Entropia pätee ikävä kyllä myös ihmissuhteisiin. Jos ystäviin ei pidä yhteyttä, ystävyyssuhteet eivät luontaisesti syvenny ja vahvistu – ne luisuvat ja kuihtuvat. Kituvat kunnes kupsahtavat jos ei jokin yliluonnollinen sielujen välinen syväbondaus sitten jaksa kannatella kaveruutta jollain solutasolla.

Asioiden luontainen taipumus on unohtua, hiipua, vaipua, rupsahtaa, ruskistua, lötkistyä, laiskistua ja lässähtää vaikka niiden kuinka haluaisi kukoistavan, rikastuvan ja raitistuvan.

Haluaminen – kun se ei vaan riitä. Ei lupaaminen eikä päättäminen. Eikä kättä päälle lyöminen. Eikä vedon lyöminen. Eikä kenenkään muunkaan lyöminen.

Pitää aloittaa ja tehdä. Ensin aloittaa, sitten tehdä. Sitten uskoa itseensä ja siihen, että kyllä tämä tästä. Aloittaa tekeminen aina vain uudelleen ja uudelleen. Sitten vain tehdä tekemistään – jatkaa hikistä ikimittelöä asioiden luontaista taipumusta, maanista metamorfoosia, vastaan.

Käsillä oleva vuotuinen kotva, jonka varjoista me uhoisasti huutelemme, tämä uudenvuoden kynnys, on perinteisesti ollut parasta vastamyrkkyä entropian infektioille. Se on järjestystä, systematiikkaa ja kurinalaisuutta vaalivien lupausten aikaa. Tormakoitumisen ja totuuden tiima.

Vaikka jatkuvan uusiutumisen näkökulmasta ei kannata odottaa tuohon maagiseen suurten starttien hetkelliseen aikaikkunaan, on sillä oma symbolinen merkityksensä ruveta uuteen vuoteen uusilla ohjenuorilla tasapainoillen.

On kuitenkin samaan aikaa huomautettava, että kyllähän uudenvuoden lupauksilla on hivenen epäuskottava kaiku. Paskapuhetta kun ne ovat loppuviimeksi tupanneet olemaan.

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen (Edward Aloysius Murphy)

Niin monta tipatonta, lihatonta ja sometonta kuukautta on laitettu katkolle historian sysimustina tammikuun iltoina. Joskus kalliit jumppalaitteet kannetaan jo loppiaisena kuusen kanssa ulos. Siinä ei tosin ole kysymys pelkästään entropiasta, asioiden luontaisesta taipumuksesta epäjärjestykseen. Siinä on kysymys ihmisluonteen löysyydestä.

Menestyjät kyllä pitävät lupauksistaan kiinni.

Murtumisen paikka on yleensä joku Hesburgerin kassan kaltainen rappion ruokapulpetti. Kurnivan vatsan huuto repii tärykalvoja niin, ettei järjen ääni pääse läpi. Vaikun maku valuu ikeniä pitkin kunnes kohta korvautuu kurkkumajoneesilla.

Vaikka tietää pettävänsä itsensä ja kaikki tutut, joille on kerskunut terveellisestä ruokavaliostaan, mikään ei voi enää vaientaa kerrosateriakäskyä – dietti dilutoituu. Puhun kokemuksesta.

Se on monesti juuri lupausten ehdottomuus ja tavoitteiden älyttömyys, joka nöyryyttää lupaajansa. Sitoudumme testosteronihurmiossa vuodeksi sellaiseen mikä ei ole ollut aiemmin totta edes kahta vuorokautta. Luulemme, että ensi tammikuun päivät eivät houkuttele mässäilemään niin kuin kaikki aiemmat elämän päivät.

Kyllä ne, piru vie, houkuttelevat.

Meillähän on lisäksi vielä tapana vannoa pyristelevämme isosti irti juuri niistä tavoista joiden jäljet ovat näkyvimmin esillä ja muistuttavat jatkuvasti olemassaolostaan: kilot lanteilla, finnit naamassa ja keltakiilto purennassa. Kun epärealistiset odotukset ei muutamassa viikossa vastaa peiliheijastumaa, loppuu tahto ja tippuu hanskat. Tulee entistä pahempi mieli.

Se on monen kohdalla opetus, jonka joutuu ikävä kyllä oppimaan joka vuosi uudelleen.

Mitä jos vaihtaisi taktiikkaa? Mitä jos ottaisi vähän kevyemmän tavoitteen, sellaisen johon oikeasti uskoo pystyvänsä? Pilkotun, asteittain lisääntyvän ja harkiten aikataulutetun haasteen. Mitä jos lisäksi tekisi suunnitelman erilaisten yllättävien tilanteiden, kuten ilmaisen viinan bileiden, varalle. Se ainakin vähentäisi epäonnistumisen todennäköisyyttä.

Tai mitä jos keskittyisi fyysisen hyvinvoinnin sijaan psyykkiseen hyvinvointiin: sosiaalisuuteen, oppimiseen, auttamiseen tai vaikka todellisuuskäsityksen kirkastamiseen? Keskittymällä ihan muihin asioihin kuin navan sijaintiin, saattaisi leuka pysyä pinnan yllä ja itsetunto hiipiä hiljaa hartioiden väliin.

Hankalammin havaittaviin asioihin on tietysti hankalampi tehdä remonttisuunnitelmaa, mutta se ei vähennä niiden kehitystarvetta tai kriittisyyttä. Maailmankuva on entropian uhri siinä missä on muutkin asiat. Se himmenee, jos sitä ei yritä tarkentaa.

Jos ei opi uutta, ei osaa huomenna yhtä paljon kuin osasi tänään. Tietosiilon pohja vuotaa ja jyviä ropisee jatkuvasti maahan.

Sosiaalisen ympäristön ylläpito on sekin jatkuva askare ja silti joku ystävistä pääsee aina lipsahtamaan uloimmalta kehältä hämärän helmoihin. Itsekeskeisyys, kyynisyys ja ihmisviha kasvavat kun ei tutustu tuntemattomaan, kun uskoo omaan ylhäiseen ylivertaisuuteensa.

Kyllä näissä asioissa – osallistuvassa oppimisessa, sosiaalisen piirin pyörittämisessä ja maailmankuvan monipuolistamisessa – on ainakin omalla kohdallani vielä niin paljon ryhdyttävää, että liikakilot joutuvat vielä hetken aikaa roikkumaan kyljissä.

En siis tee lupausta ulkomuodon muutoksesta, mutta lupaan olla parempi ihminen. Katsotaan mitä siitä tulee.

Riemuisaan ryhtymiseen rohkaisten ja viisautta uuden vuoden valintoihin toivottaen,

Arvi