Krakovassa kulkee kolmenlaisia raitiovaunuja: moderneja luodin muotoisia, arviolta kymmenen vuotta vanhoja tylsiä pötkylöitä ja todella vanhoja ruosteisia peltipurkkeja. Perusväri on sinivalkoinen. Ainoastaan peltipurkeissa on tummentamattomat ikkunat.

Asetin valokuvaustavoitteen: Otan peltipurkkiratikasta sellaisen kuvan, jossa näkyy kyydissä olevia matkustajia, jotka tekevät jotain mielenkiintoista. Muut ratikat eivät tule kysymykseen, sillä ikkunoista ei näy riittävästi läpi ja – no, ne ovat rumia.

Mielenkiintoisuus voisi muodostua siitä, että kaikki matkustajat ovat bonganneet minut bongaamassa heitä ja he kaikki katsoisivat minuun. Tai sitten kaikki voisivat katsoa älypuhelimiaan tai lukea lehteä. Tai jotain, olisin tyytyväinen mihin tahansa, mikä näyttäisi hyvältä.

Tavoite ei ollut helppo enkä onnistunut siinä kuin rimaa hipoen.

Yllä oleva kuva on paras johon pystyin, vaikka muistikorttini mukaan vanhoista raitiovaunuista kertyi kuvia reilusti toistasataa.

Onnistunutta kuvassa on mielestäni vaunun taaimmaisessa ikkunassa oleva mies, joka näyttää ainoana matkustajana seisovan, kun muut istuvat ja katsovan maisemia siinä missä muut tutkivat puhelimiaan tai kirjojaan. Kuvan etualalla olevan papparaisen ilme toki kruunaa otoksen.

Sen lisäksi että en aivan saavuttanut sitä mitä hain, ratikkahaaste paljasti minussa muutaman keskeisen ongelman valokuvaajana: arkuuden, malttamattomuuden ja ohjekirjakammon.

Arkuus tarkoittaa käytännössä jonkinlaista pelkoa. Saatan kulkea sormi liipaisimella ja virtanappi ON-asennossa pitkin katuja, mutta jokin estää minua nostamasta kameraa silmille ja räpsäisemästä. Usein se johtuu siitä, että kun isohkon kameran nostaa esiin, ihmisten katseet kääntyvät sitä kohti. Ajattelen heidän tuomitsevan minut jos tähtään heihin.

Siksi kuvaan aivan liian vähän ihmisiä.

Joskus olen enemmän rohkeassa mielentilassa ja päätän tarttua kaikkiin tilanteisiin sen mukaan kun niitä ilmenee. Silloinkin hyvä kuva voi jäädä ottamatta kun mieli rakentaa tilanteesta mielenkiintoisen näkökulman vasta kun tilanne on jo mennyt ohi.

Uskon, että herkkyys kehittyy kyllä harjoittelemalla.

Malttamattomuus ilmenee esimerkiksi siinä, että en jaksa jäädä odottamaan hyvään paikkaan, että peltipurkkiratikka ajaisi siitä jossain vaiheessa ohi. En jää edes minuutiksi vaan ratikan pitää osua enemmän tai vähemmän heti kohdilleen.

Tein lomalla yhden poikkeuksen. Skippasin yhdet vihreät valot ja jäin jalkakäytävälle odottamaan josko kauniin viherkäytävän läpi ajaisi kohta vanha sinivalkoinen. Ei ajanut, mutta sain kuvan lentoon lehahtaneesta lintuparvesta.

Aamuruuhkassa ratikat ovat aivan täysiä, ihmiset ovat pakkautuneet niin, ettei älypuhelinta tai lehteä pysty lukemaan. Aurinko paistaisi vielä sen verran matalalta, että se valaisisi ikkunoihin liimautuneet työmatkalaiset kauniisti. Ruuhkan takia ratikat kulkisivat hitaammin joten kuvista tulisi tarkempia.

En silti malttanut lähteä kertaakaan kuvaamaan aamulla.

Ohjekirjakammo tarkoittaa sitä, että en jaksa tutustua tuhansien eurojen aparaattiin sen verran, että tietäisin mitä mistäkin nappulasta tapahtuu ja minkälaisia mahdollisuuksia minulle soisi.

Sen sijaan käytän automaattisäätöjä ja joskus kun hurjistun, otan käyttöön Av-säädön. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta siinä saa säädettyä tarkkuusalueen hyvin pieneksi.

Selitän itselleni sitä niin, että uskon kuvauksessa olevan enemmän kyse näkökulmasta ja sommittelusta kuin säädöistä. Ymmärrän etteivät nämä ole toisiaan poissulkevia asioita, mutta ei ne nupukat ja nappulat silti jaksa kiinnostaa.

Siinä missä ratikkatavoite täyttyi vain rimaa hipoen, loman muut tavoitteet täyttyivät erinomaisesti: luin kolme kirjaa (Jäniksen vuosi, Palm Beach Finland ja Eino), söin todella hyviä ruokia ja nautin auringosta ilman minkäänlaista tarvetta olla tai tehdä jotain.

Krakovan Airbnb-valinta muistutti positiivisesti siitä kuinka olennaista on valita asunto tai hotelli hyvällä sijainnilla mutta myös niin, että siellä viihtyy. En jaksa jatkuvalla syötöllä viipottaa kylillä ristiin rastiin, tykkään myös hengata kämpällä, lukea ja juoda kahvia.

Vahvan suosituksen tällä kertaa ansaitsee vanhan tupakkatehtaan alue, Tytano, aivan vanhankaupungin kupeessa, Dolnych Młynówilla. Pyhällä hengellä pystyssä pysyvien tehdasrakennusten kivijalkoihin on perustettu useita ravintoloita ja baareja: on vegaanista, thaimaalaista ja grilliä.

Alueella vallitsee nuorekas, mutta rauhallinen fiilis. Ihmiset eivät möykkää eikä hämmennä, vaan istuvat aurinkotuoleissaan tai eurolavoista rakennetussa sohvissaan ja siemailevat kahvejaan tai kaljojaan. Välillä nousevat ylös ja ostavat jäätelöpallon.

Kun Krakovan historialliset pakollisuudet (lähinnä Kazimierz) on kierretty, voi loppulomaksi helposti istuutua tupakkatehtaalle ja antaa iltapäivien lipua hyvän kirjan mukana ihan vaan omalla painollaan.

Joskus mietin, että pitääkö sitä mennä lentokoneella parin tunnin päähän lukemaan kirjaa ja hengaamaan auringossa vaikka se sujuisi Rengossakin aika kätevästi. Ja sitten mietin, että kyllä – kyllä pitää.