Nuo syreenit. Kukoistavat kuin jättimäiset morsiuskimput. Tuuli pöyhii aaltoliikkeellään runsaita varpuja, joita jykevät varret taipuvat sammaltavan nurmikon läpi kohottamaan. Surinasta päätellen lukemattomat kimalaiset ja muut medenkerääjät ovat löytäneet apajille.

Karsin nuo nyt jo neljään metriin kurottavat puskat ensimmäistä kertaa Kotimäen kymmenvuotisen hallintakauteni aikana. Tahatonta karsimista olen kylläkin onnistunut harjoittamaan polttamalla syreenin paljunpuoleiset oksat kaminan piipunhatussa.

Katsoin syreeniä oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni ihaillen. On se kyllä aivan hieno noin rehevänä ja värikkäänä – vasten korkeaa havupuuseinustaa ja sinitaivaan kattoa. Paljun kolmeen suuntaan avautuvat portaat ja paahteessa väreilevä musta kupu sopivat syreenien syleilyyn kuin helma hameeseen.

Istuskelin siinä kesäkeittiön muuria vasten ja ihailin kotipihan maisemaa. Liekö kysymyksessä iän mukanaan tuoma arvostus kesän ekologista estetiikkaa kohtaan vai se, että ylitin kevään korvalla kynnyksen, jonka tällä puolella pihapuuhastelu on tuntunut oudon hyvältä.

Innostuminen on houkutellut vanhasta sisäkissasta esiin yllättäviä piirteitä. Kieltäydyin esimerkiksi lähtemästä kaupungille, sillä halusin viimeistellä perennapenkin kitkemistyön. Toisena iltapäivänä eteerisen vichynjuomishetkeni keskeytti pakonomainen tarve laittaa äänikirja soimaan ja kyykistyä pensaan juureen rikkasakset ojossa.

Diagnosoin kaikki nämä pesänrakennusvietin oireiluksi.

Pienistä asioista se kokonaisuus rakentuu, ajattelin. Tuostakin penkasta päätin napsaista ne ylimääräiset taimet pois ja nyt yksinäinen varsi näyttää huomattavasti harkitummalta ja pääsee mahdikkuuksissaan parempiin oikeuksiin. Hyvä valinta, kehuin sisäistä hortonomiani.

Nojaamani muuri päättyy eräänlaiseen pihatakkaan. Se on kesäkeittiön jatke, jota en ole tainnut ikinä tosissani käyttää. Hankin hyvissä ajoin talokaupan jälkeen kesäkeittiön keskiöön suuren Kotakeittiön®, jonka turvin on kaikki pihalla syötävät pystytty valmistamaan.

Jostain syystä ulkonuotion potentiaali näyttäytyi minulle ensimmäistä kertaa vasta nyt. Näin eräänlaisen näyn idyllisestä kesäillasta, jossa paistelisin isolla pannulla tapas-henkisiä mausteisia paprikoita, chorizoja ja todella ohuita porkkanoita tuossa unohdukseen jääneessä tulisijassa.

Vieraat istuisivat pirttipöydän ääressä, jonka yläpuolella leijuvat karnevaalivalot kuljeskelevat kesäkeittiöltä paljulle ja takaisin. Aurinko laskisi tontin toista puolta rajaavan pensasaidan taa jättäen lehtien välistä pilkahtelevat säteet helmeilemään riemuksemme.

He odottaisivat malttamattomina, että nostan kesäillan antimet tulelta. Skoolaisivat tuhtia ja mausteista punaviiniä jo ties kuinka monennetta kertaa, nauraisivat ja kertoisivat tarinoita. Sellainen italiatunnelmainen hetki, joka syntyy elämän vaivattomuudesta, hyvistä mauista ja sivistyneestä seurasta.

Uudet penkit täytyy kyllä rakentaa tänä kesänä. Ne saattavat kestää vielä tämän kauden jos teen muutaman korjausruuvauksen jalkatuentoihin, mutta viimeistään pakkanen tulee puraisemaan viimeisenkin jännitteen istuinlaudasta.

Uudet penkit tulevat olemaan hieman nykyaikaisemmat, mutta kuitenkin pirttihenkiset. Siinä on juhannusporukalle pientä puuhasteltavaa niin ei mene pyhät läpeensä juhliessa.

Mikä muutenkaan on sen hienompaa kuin tehdä hyvällä porukalla kevyt talkoopuhde. Varsinkin jos kelit suo. Harvassa ovat ne kerrat kun yhdessä jotain nikkaroidaan, ihmetellään ja mittaillaan, pidetään pitkiä tuumailutaukoja ja lopulta ihastellaan upeaa lopputulosta.

Vähän niin kuin tuota perennapenkkiä. Se pääsi kyllä ihan viime hetkillä mukaan tämän kesän kukkabileisiin. Vihreälehtinen paholainen oli löytänyt jok’ikisen raon ja tuuppautunut sieltä kohti taivasta peittäen vehreydellään alleen kaiken kauniin.

Välillä riuhtoen ja välillä pinsettiotteella varovasti nypyttäen minä konttasin kielojen seassa ja tein harvennustyötä. Ei se tietenkään tällaisen operaation jälkeen ole edelleenkään parhaimmillaan, mutta kyllä sen kukka-asetelmaksi tunnistaa.

Paahteinen tuulenvire tuoksuu kutsuvasti päiväunilta. Ehkä tässä on jo ihan tarpeeksi tullut riuhdottua ja pohdittua.

Toivottavasti tuuli ei ole liian ankara syreenille.