Edinburgh

Vanha savuisa, pohjoisen Ateena. Edinburgh. Kaupunki jossa paikalliset kulkevat shortseissa kesät talvet, usvaisen vesisateen varjossa. Savunharmaasta väristään, historiastaan ja kylmyydestä huolimatta ihmiset kuitenkin vaikuttavat onnellisilta. He pysyvät sisältä lämpöisinä – osaavat sanoa kiitos ja anteeksi.

Näennäisesti monet asiat ovat rempallaan. Leikkipuiston liukumäen portaisiin on jostain syystä vedetty turvanauhaa ettei sinne pääse kipuamaan. Kosteuden aiheuttama home maalipinnassa korjataan vaan päälle vedetyllä, uudella maalipinnalla. Katuihin ei ole merkitty suojateitä. Käsienpesualtaassa on erikseen kylmän ja kuuman veden hanat.

Toisaalta, ihmiset tuntuvat keskittyvän olennaisempiin asioihin. Töiden jälkeen mennään pubiin tai Starbucksiin. Isoja ja pieniä tapahtumia järjestetään koko ajan. The Jazz Barissa on joka ilta vähintään kolme eri bändiä. Taidenäyttelyitä, museoita ja teatteria. Ihmiset menevät juomaan glögiä ja viiniä sankoin joukoin joulumarkkinoille. Luistelemaan tekojäälle ja maailmanpyörään pyörimään. Silloin kun aurinko näyttäytyy, he kiipeävät vuorelle eväiden kanssa ihailemaan merta ja kaupungin komeutta.

Edinburghissa syödään Skotlannin perinneruokaa, lampaan vatsalaukussa paistettuja sisäelimiä ja sipulia – Haggista. Lisäksi mikä vaan uppopaistettu tuntuu uppoavan, varsinkin jos se tarjoillaan pullan välissä. Edinburghin ruokakulttuuri ei kuitenkaan ole vain pullarasvamössöä. Viimeisimmiltä reissuilta olen löytänyt huippuravintoloita joissa olen syönyt esimerkiksi parhaat pastani ikinä ja todella hyvää lihaa.

Kaupungin sielun ymmärtäminen vaatiikin ehkä useamman käyntikerran ja asenteellisen heittäytymisen. Pois järjestelmällisyydestä ja pingottamisesta, kohti elämästä nauttimista ja hellittämistä. Joskus se tekee hyvää ja sitä on minulle Edinburgh.