Hitaus – se voi koitua kehnoksi kohtaloksi tai olla edellytys kaikelle hyvälle mitä on. Hidastamisen taito on kadehdittava taito. Joskus se pyytää saunan, joskus metsän, joskus teekupin kuistin rappusilla. Aika yksinkertaisia juttuja kuitenkin. SS29 on omistettu erilaisille hitausjutuille.
Maanantai: Kuumotus!
Klo 6:15, herätys. Milloinkohan ne kouluun tarvittavat todistukset piti toimittaa hakijapalveluihin?
Klo 7:30, HAMK:n uuden opiskelijan sivut. Okei, ne piti toimittaa 14.7, eli viime viikon perjantaina.
Klo 7.31, HAMK:n yhteystietosivut. Hakijapalvelut on avoinna vasta kymmeneltä. Heidät tavoittaa parhaiten 13-15 välissä.
Klo 7.35, vauva.fi. Jos lappuja ei toimita vaadittuna päivänä, voi menettää opiskelupaikan. No, se ei olisi kiva. KUUMOTUS.
Klo 10:00, hälyttää HAMK:ssa. Kukaan ei vastaa. Lähdenkö käymään siellä?
Klo 10:01, eteisessä. Ilona otti aamulla auton, en ilmeisesti lähde.
Klo 10:02, hälyttää HAMK:ssa. Kukaan ei vastaa. Olisikohan ”Mokasin” hyvä otsikko blogille, jossa kertoisin, että mokasin pahemman kerran?
Klo 10:23, hälyttää HAMK:ssa, virkailija vastaa. Voin lähettää todistukset edelleen, no problem. Varmistan vielä. Voin lähettää todistukset sitten kun minulla on ne.
Klo 10:24, puhelimessa. ”Arkistointini on pettänyt tässä vuosien varrella ja tutkintotodistus on kiven alla. Tilasin uuden, mutta ei se ehdi ainakaan pariin viikkoon teille. Työtodistuksen saan huomiseksi.”
Klo 10:25, puhelimessa mukavan virkailijan kanssa. ”Ei se mitään, kyllä me saadaan täältä se tieto, että olet suorittanut ylioppilastutkinnon. Lähetät sen paperin sitten kun se on tullut.”
Klo 10:28, tyhjään tuijotusta. Huh. No, se oli lähellä. Väkevä startti.
Keskiviikko: Rentoutuminen
Oli mukava etätyöpäivä – ei liian kiireinen, ei liian helppo. Sopivassa suhteessa luovuutta ja järjen käyttöä. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, olin neljältä aivan poikki.
Ulkona ei onneksi paistanut aurinko – se olisi tarkoittanut että täytyy mennä ulos. Ulkona satoi vettä ja oli 13 astetta lämmintä. Makasin tuvan nurkassa ja listasin asioita, jotka normaalisti herättävät mielenkiintoni. Jos vaikka keksisin itselleni jotain piristävää tekemistä. Pitkä lista, mutta kun olin aivan poikki.
Päätin ottaa 15 minuutin päiväunet. Sitten otin 30 minuutin jatkopäiväunet. Ja viimeistelin päiväunelmoinnin vielä 15 minuutin torkuilla. Se ei luonnollisesti tehnyt minua yhtään virkeämmäksi. Päinvastoin, olin entistä enemmän poikki.
Kävin ostamassa kaupasta lohikeittoa ja söin sen. Kokkikartanon lohikeitto on eineksistä parhain. Kermainen, suolainen, paljon lohta, paljon perunaa, paljon lientä. Parasta!
Laitoin kuulokkeet korviin ja podcastin pyörimään. Hain aitasta puita ja sytytin saunan pesään paukkuvan nuotion. Keitin ison kupin vihreää teetä ja istuin tuvan nojatuoliin kuuntelemaan tuntemattomien ihmisten tarinoita (Beautiful/Anonymous). Lisäsin välillä puita saunan pesään.
Makasin lauteilla melkein tunnin. Otin välillä happea katon rajassa olevasta luukullisesta räppänästä.
Tulin saunasta ja istuin takaisin tuvan tuoliin. Aloitin toisen jakson Chris Gethardia.
En oikeastaan tehnyt mitään ja juuri sen vuoksi tein aika paljon – itselleni.
Perjantai: Harkinta
Katsoin Netflixistä dokumentin valokuvaamisesta (Abstraktio). Se oli aivan liikaa pitkään jatkuneelle kamerakuumeelleni. Kysyttiin kaikki itsehillintä, joka sillä hetkellä oli saatavissa, etten lähtenyt ajamaan Tampereelle ja ostanut kahden tuhannen euron kameraa luottokortilla. Mutta minä selvisin.
Selvisin jo toista kertaa kuukauden sisällä näin polttavasta, koko kehoa korventavasta pakkomielteestä – mutta täytyy sanoa, ettei kuvauskaluston uusiminen ollut tällä kertaa hirveän kaukana.
Puhuminen auttoi; listasin näkökulmia joiden vuoksi minun ei tässä tilanteessa kannata ostaa uutta kameraa. Kirjaan ne tähän, niin voi palata listaukseen kriittisellä hetkellä ja selvitä ehkä kolmannestakin kohtauksesta.
- Uuden kameran hankkimisessa on tietyllä prosenttiosuudella kysymys uuden lelun hankkimisesta. Kuinka paljon haluan uuden kameran ja kuinka paljon haluan vain uuden tavaran, jonka ajattelen tekevän elämästäni tyydyttyneempää?
- Pyöreät syntymäpäivät lähestyvät. Miksi viedä ystäviltä, perheeltä ja sukulaisilta hyvä lahjaidea? *vink*
- Olen viimeisen vuoden aikana oppinut käyttämään nykyistä kameraani aivan uudella tavalla ja olen ollut kuviini tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Pystyisikö uusi kamera ottamaan paikkansa heti? En usko.
- Niin kuin kitaran soitossa, ajattelen, että kuvaamisenkin kohdalla luovuuden lopputuloksessa on kysymys enemmän minussa olevasta taidosta, kuin välineestä, jonka avulla tuloksen teen. Lopputuloksen kannalta on siis palkitsevampaa harjoitella vielä paremmaksi kuvaajaksi, kuin hankkia vielä parempi kamera.
- Se, että hankkii uuden tavaran vaikka nykyinen tavara toimii, on ympäristörikos.
- Nykyisellä 400 euroa maksaneella, 4 vuotta kohta täyttävällä kameralla kuvaaminen on huoletonta. Se kulkee viikonloppulaukun pohjalla ilman linssinsuojusta, pyörii auton jalkatilassa Hesburger-pussien kanssa ja lipeää rantahietikkoon. Jos se unohtuu ravintolapöytään tai tulee rosvon vohkimaksi, ei murhe ole ihan ylikäymätön. Tuhansien eurojen kamera ei varmasti kulkisi mukana siellä, missä nykyinen kamera kulkee.
Perjantai: Tutkiskelu
Kun olin päässyt pyörrepyrskyn silmästä, päätin ottaa iisiä. Lähdin kirjastoon. Paikkaan, jossa kireys ja kiireys eivät kuki.
Kirjastossa ajatukset ensin pysähtyvät ja sitten lähtevät rauhoittuneina tutkimaan mitä kymmenettuhannet muut ihmiset ovat ajatelleet ja sitten kirjoiksi ikuistaneet.
Yksi lainaamistani kirjoista on vuodelta 1985, Sten Nadolnyn Hitauden ylistys. Kirja kertoo elämäntarinan merimiehestä, 1800-luvulla monilla merillä mitelleestä John Franklinista, jonka ajatusten lomaan lukija pääsee kunnioittamaan avartuvaa maailmaa, joka on ainoastaan hitaan harkitseville ja tutkiville silmille olemassa.
Illalla ennustin sateen alkavan minuuttia ennen kuin se alkoi ja join kuistilla kupillisen mustaa teetä.
Lauantai: Suo
Suolla ihminen liikkuu auttamatta hitaasti, ainakin hitaammin kuin bitumilla tai tartanilla. Paitsi jos hölkkää pitkospuilla, usein silloinkin.
Me emme nähneet tällä reissulla pitkospuita, vaikka piti. Emme nähneet liiemmin suotakaan, vaikka piti. Ihan vilaukselta näimme, kurkistelimme taimikon takaa, muttemme suoneet pidemmälle.
Ajoimme metsään yhtä risteystä liian aikaisin mikä teetti 4 kilometrin lenkin tuuhean ja osin koskemattoman sekametsän läpi – sammalisilta kiviltä toisille hyppien, käärmeen- ja ahmankoloja vältellen ja kaatuneiden lahorunkojen tuelta harppoen.
En vieläkään tiedä missä Rengon Heinisuon luontopolku kulkee, mutta tiedän aika tarkkaan missä se ei kulje. Tänään ehkä uusi yritys.
Tervettä hitautta ja hiljaisuutta sunnuntaipäivääsi toivoen,
Arvi
Päivitys 15:54: Suo ja pitkospuut löytyivät
ARVI 