2009 fast boat upposi Balin mereen. 2010 fast boat upposi Balin mereen. 2014 fast boat upposi Balin mereen. 2016 fast boat upposi Balin mereen ja toinen fast boat räjähti. ”Se voi olla vähän pomppuinen matka”, ne sanoivat.

”Delfiinejä!”, huudahdin kun nostin sattumalta katseeni kirjasta ja näin kahden delfiinin loikkaavan peräkalaa muutaman kymmenen metrin päässä laivasta.

Delfiinit, tunti sitten alkanut auringonpaiste ja lempeästi lipuva, ilmastoitu fast boat antoivat lupauksen mukavasta merimatkasta unelmien paratiisisaarelle.

”Joo, Gilillä paistaa aina aurinko”, ne sanoivat.

Olimme heränneet aamulla 4:30 ehtiäksemme taksiin, joka lähtisi Canggusta kohti Kutaa, mistä jatkaisimme matkaa kohti Seranganin satamaa, missä laivamme irrottaisi köydet 8:30. Ja niin me teimme ja niin me lähdimme.

180-paikkainen ja 1500-hevosvoimainen Eka Jaya 25 pysähtyy ensin muutamassa satamassa Balilla, jonka jälkeen se ylittää Balin meren ja tiputtelee turistit Gilin kolmelle saarelle: Trawanganille, Menolle ja Airille. Me olimme menossa Airille.

”Se on noin kolmen tunnin reissu”, ne sanoivat.

Pian delfiilinien jälkeen rysähti. Ikkunaan, ensimmäinen maistiainen indonesialaisista merimetkuista, eli kunnon aalto. Ja ensimmäinen kunnon jytky, kun laivan nokka iskeytyi aallon harjalta toisen pohjaan.

”Ohoh”, ne sanoivat.

Yhtäkkiä sininen taivas olikin muuttunut tumman harmaaksi, vesi turkoosista melkein mustaksi ja ikkunat valuivat vaahtopäitä. Elämäni epätasaisimmat 35 kilometriä olivat alkamassa, eikä mainingit ikkunasta katsottuna tulisi helpottumaan – päinvastoin.

Nahkatuoli alkoi hikoilla pakaroiden alla, kun tuijotin parin metrin päässä olevaa telkkaria ja yritin sulkea näkökentän laidoilla holtittomasti heiluvan horisontin pois mielestäni. Dwayne Johsonin vakoilukomedia ei varsinaisesti vienyt mennessään.

Aurinkoiseen aikaan laivan kannelle kiivenneet tulevasta tietämättömät turistipolot kiipesivät naamat valkoisina jalat täristen takaisin kajuuttaan ja kietoutuivat lujasti toisiinsa. Henkilökunta juoksi käytävää edestakas muovipusseja jakaen ja sitrusaerosolia suihkuttaen.

”Plastic bag, plastic bag, just in case!”, ne sanoivat.

Takanani istuva kiinalainen tyttö tuijotti vakavalla naamalla kohtisuoraa tyhjyyteen kunnes yhden syöksyn jälkeen pokka petti ja hän alkoi tyhjentää vatsalaukkuaan pikkupusseihin. Kerran kun se alkaa, se ei ota loppuakseen.

Suljin silmäni ja vertailin linkousta toissatalviseen Kokkola-Helsinki lentoon, kun tuuli oli yltynyt myrskylukemiin ja lumi pöllysi riivattuna. Lentoon lähdön jälkeen pieni potkurikone pyristeli metrin eteenpäin, putosi kuin tyhjiöön kymmenen metriä ja jatkoi jyrkässä sivuttaiskierrossa pilvikorkeutta kohti.

Eka Jaya 25:n meritaistelu oli rajumpi ja kesti kaksikymmenentä kertaa kauemmin. Ja se ei ollut vielä muuttunut muistoksi vaan oli tässä ja nyt.

Aamupala tervehti kurkunpäätä. Pelko veneen pyllähtämisestä jähmetti hartiat, niskan ja leukaperät. Vasemmasta ikkunasta näkyi pelkkää avomeren aaltoa, oikeasta ikkunasta vihaista taivasta. Olimme puolivälissä.

Moottorit vuorotellen ulvoivat täysillä ja pysähtyivät kokonaan. Keulan rysähtämistä merenpintaan piti odottaa muutama sekunti, ennen kuin propellit saivat otteen aaltorintamasta ja matkaa pystyttiin jatkamaan. Ulvominen oli hyvä merkki, silloin mentiin eteenpäin. Useamman sekunnin tuuliajosta tiesi, että kohta sukelletaan.

Ilona laittoi tässä vaiheessa puhelimensa minigrip-pussiin, varmuuden vuoksi. ”Exit bag”, hän sanoi – osin huumorilla, osin tosissaan. Viereisellä rivillä amerikkalainen reissuleidi teki reikihoitoa kanssamatkustajalleen. Se lievensi jollain kummallisella tavalla omiakin pelkojani.

Kiinalaistytölle tuotiin lisää ykäpusseja. Henkilökunnan ilmeistä näki, ettei tämä ollut ihan perusmatka heillekään. Päivitin Google Mapsia aina kun rohkenin irrottaa otteen kädensijoista. Jokainen edetty kilometri tuntui osakilpailuvoitolta.

35 kilometriä vei reilun tunnin lopulta viisituntiseksi venyneestä matkasta. Vastaranta alkoi viimein hahmottua usvan seasta ja aallokko rauhoittui. Pienet ikkunoihin lyövät tyrskeet ja keulapellin kumahdukset eivät tuntuneet enää missään.

Väri palasi lomalaisten kasvoille ja ihmiset uskaltautuivat katselemaan toisiaan. Puistelivat päitään ja hymyilivät niin paljon kun paniikkiasentoon kiristetyt poskilihakset antoivat myöten.

Housut pysyivät kuin pysyivätkin puhtaina, mutta perille päästyä oli jo hoppu. Gili Air tuntui poikkeuksellisen hyvältä jalkojen alla, vaikka aurinkoisesta paratiisista ei voitukaan puhua.

Se, että koko päivänä ei paistanut sekuntiakaan aurinko ja se, ettei seuraava aamu ollut yhtään sen aurinkoisempi, ei tuntunut yhtään niin lannistavalta kuin se, että iltapäivällä lähestyvä paluumatka tulisi olemaan todennäköisesti yhtä paha.

Ei ollut. Se oli pahempi.

Tällä kertaa olimme tosin varautuneita. Istumapaikat veneen takaosasta, johon keulan tömähdykset eivät tuntuneet niin voimakkailta. Silmät kiinni, eikä yhtään vilkuilua varsinkaan tulevien aaltojen suuntaan. Ja musiikki soimaan, ettei kanssamatkustajien oksentaminen, huokailu ja nyyhkyttäminen kuuluisi.

”’cause you’re the storm that I’ve been needing
and all this peace has been deceiving
I like the sweet life and the silence
but it’s the storm that I believe in”

Vaihdoin The Cardigansin pois kertosäkeen kohdalla, sillä tämä ei todella ollut se myrsky, jonka minä elämääni tarvitsin. Vai tarvitsinko kuitenkin?

Tekevätkö tällaiset kokemukset ihmiselle jotain, mikä saa hänet rauhoittumaan aamuruuhkassa tai vessajonossa? Lujittavatko nämä luontoa, jotta tulevaisuuden myrskyt ja meren selät tuntuisivat helpommilta ylittää? Vai oliko tämä vain yksi tuulinen merimatka muiden joukossa, ilman sen ihmeellisempää merkitystä?

Näin jälkikäteen katsottuna se tuntuu jo hauskalta tapahtumasarjalta – tarinalta, joka tuo lomamuistoihin pysyvyyttä ja palauttaa mieleen vähän erikoisemman merimatkan, mutta myös sen suuren riemun, joka sen päättymisestä syntyi sekä kaikki ne muut hyvät jutut.

Oli miten oli, voidaan sanoa, että kokeminen kannattaa. Väkevä suositus.