Sen pitäisi kutkuttaa. Sen pitäisi tuntua niin jännittävältä, että vatsanpohjassa kihelmöi. Tai ainakin sen pitäisi tuntua edes jollain tavalla hyvältä. Sen, kun tilaa uuden auton. Nyt se ei tuntunut. Nyt se hiersi hermoja.

Jotta tästä muodostuu ehyt tarina, on aloitettava kaukaa, noin kahdeksan vuoden takaa.

Oli alkuvuosi 2010. Ajoin silloisen kotteroni Hämeenlinnan Laakkoselle hankkiakseni kunnon auton, Volkswagen Golf Variantin. Automyyjien aatelistoon myöhemmin lukemani Jukka Kivistö kuunteli harkitun tilaukseni tarkkaan ja syötti sen jokaista lisävarustetta myöten tietokantaan.

Kättelimme tilauksen ja puolen vuoden päästä ajoin luovutushallista kiiltävän farmarin ulos.

Vajaat neljä vuotta myöhemmin, alkuvuodesta 2014, lähestyin Laakkosta samat aikeet mielessäni. Leasing-sopimus oli menossa umpeen ja oli uuden auton tilaamisen aika. Jukka Kivistö lopetti juuri puhelua, kun astuin liukuovista sisään.

– ”Eikös sulla ole se 1,6 TDI Golffi?”, hän kysyi.
– ”On juu”, vastasin.
– ”Mustana eikö vaan”, hän tarkensi.
– ”Juuri niin”, totesin yllättyneenä.
– ”Ja sähän oot Elisalla töissä?”
– ”Olen?”
– ”No mä oon myyny sen auton sulle 3,5 vuotta sitten”, Kivistö ynnäsi.
– ”Niin olet”, sanoin ja olin valmis ostamaan vaikka kaksi autoa siltä seisomalta.

Kättelimme tilauksen uudesta Golf Variantista, mutta tällä kertaa korkeammalla varustelutasolla ja isommalla moottorilla. Kirjoitin volkkarimyyjää ylistävän artikkelin samana päivänä.

Kuten muutama viikko sitten kirjoitin, on uuden auton hankinta tullut jälleen ajankohtaiseksi. Tällä kertaa pohdin tosissani muitakin merkki- ja mallivaihtoehtoja, mutta lopulta paras vaihtoehto tuntuikin olevan tutuin vaihtoehto: VW Golf Variant.

Se, että päätyy kolmatta kertaa putkeen samaan autoon, on eräänlainen viesti kilpavarusteluun kannustavalle maailmankaikkeudelle. Se on muistutus siitä, että kyseessä on kuitenkin vain ajoneuvo. Ja tottakai halusin osoittaa myös itselleni, että arvostan hyvää palvelukokemusta samassa missä laadukasta tuotetta.

Kävelin lauantaina Laakkoselle tietäen, että Jukka Kivistö ei ole enää siellä töissä. Käännyin Laakkosen puoleen ostohousut jalassa vaikka viime syksyiset huoltokokemukset olivat nostaneet verenpaineeni ennennäkemättömiin lukemiin. Luotin Hämeenlinnan Laakkoseen – että he osaavat nähdä pitkän asiakassuhteen kaksisuuntaisen hyödyn.

Ei olisi pitänyt. Ei olisi pitänyt!

”Tarviin uuden leasing-auton, todennäköisesti Golfin, joka maksaa alle 40 000€. Neliveto, diesel, webasto, vetokoukku, digitaalinen mittaristo, mukautuva vakionopeudensäädin”, sanoin myyjälle, joka ei ollut Jukka Kivistö.

”Eli sulla ei ole ihan tarkkaa rajaa sille?”, hän kysyi todennäköisesti hintaa tarkoittaen ja samalla minut hämmentäen, sillä olin antanut mielestäni aika tarkan kuvauksen siitä, mitä halusin.

Hän lähti tietokoneelle, minä jäin katselemaan autoja.

”Eli neliveto”, hän huudahti koneensa takaa kun minä koeistuin Passattia. Ajattelin sen kutsuksi tulla istumaan hänen pulpettinsa ääreen.

”Millä nimellä?”, hän kysyi. Hän ei kysynyt mitä autoltani halusin, vaan hän kysyi nimeäni. Sen jälkeen hän kysyi uudelleen nimeäni koska ei tiennyt miten sen kirjoittaisi. Sen jälkeen hän kysyi työnantajani nimeä. Sitten hän kysyi vielä kerran sukunimeäni.

”Puhelinnumero?”, hän kysyi. Hän ei kysynyt esimerkiksi minkä värisenä autoni haluaisin, vaan hän kysyi puhelinnumeroani. Hän kysyi sen uudelleen, koska ”tietokone temppuilee”.

”Osoite?”, hän kysyi. Kerroin osoitteeni ja kysyin mihin hän näitä tietoja tarvitsee (yrittäen vihjata, että voisimmeko jutella vaikka webastosta). Hän kertoi, ettei työnantajani tiedoilla ollut löytynyt minun tietojani.

”Puhelinnumero?”, hän kysyi yllättäen uudelleen.

Katsoin miestä yllättyneenä. Hän katsoi minua. Selvisi, että hän tarkoittaa postinumeroa. Kerroin postinumeron ja ajattelin, että onko hyötyautojen tuotepäällikkö nyt kännissä vai krapulassa.

”Sanos vielä se puhelinnumero, kun tää nyt kadottaa näitä tietoja”, hän sanoi. Jokin muljahti sisälläni, mutta sain pidettyä itseni tuolissa. Pääni sisällä oleva ääni kehotti tuotepäällikköä etsimään itselleen pienen palan paperia ja kynän. Tai toisen työpaikan.

Pääni sisällä oleva ääni mietti, että minkä ihmeen takia me keskustelemme minun henkilötiedoistani, kun minä haluaisin jutella minun tulevasta autostani.

Kun henkilötietoni oli päivitetty tietokantaan ja kun olin tavannut puhelinnumeroni viidesti (ihan tosissaan!), aloimme keskustella autosta.

”Automaatti vai manuaali?”, hän kysyi.

”Halvempi”, vastasin.

Hän laski Golfille ensimmäisen hinnan automaattivaihteistolla, joka on 3000€ kalliimpi kuin manuaalivaihteisto. ”70% autoista myydään nykyään automaattina”, hän perusteli.

Missä on Jukka Kivistö, kysyin hiljaa mielessäni. Selvitin sen myöhemmin – Jukka on nykyään Porvoon Laakkosella.

Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen siitä, minkälainen auto minulla tulisi seuraavat neljä vuotta olemaan. Ennen klousausta esitin kuitenkin vielä yhden kysymyksen:

”Mikä on se tunteisiin vetoava, pitkän asiakassuhteen palkitseva yllätys, jonka me löydämme auton takapenkiltä kun tulemme tätä kesällä hakemaan?”

”No, mehän tehdään tässä kauppaa leasing-yhtiön kanssa”, hyötyautojen tuotepäällikkö sanoi.

En voinut hämmästykseltäni kuin tuijottaa tyhjyyteen. Voiko tuohon kysymykseen vastata enää juurikaan tökerömmin?

Onneksi Ilona sai sanottua, että ”mehän se leasing-yhtiön kauppa tänne tuodaan?”. Hyötyautojen tuotepäällikkö hymähti kiusallisesti, että ”niihän se tietty on”.

”Me tehdään kauppaa leasing-yhtiön kanssa.” Tyynen ulkokuoreni alla kuohui.

Minä kun kuvittelin olevani se asiakas. Kuvittelin, että minä olen tilaamassa autoa. Kuvittelin, että minulla on ollut 8 vuoden asiakassuhde Laakkosen kanssa ja että olen sinä aikana hankkinut Hämeenlinnan myymälästä kaksi mustaa Golf Varianttia omasta vapaasta tahdostani ja että olin nyt tilaamassa kolmatta.

Sivuutin asian, koska auto olisi enemmän tai vähemmän pakko tilata nyt, jotta se ehtisi kesäksi. Ja niin tarjouspyynnöt lähetettiin leasing-yhtiöihin kilpailutettaviksi. Nousin tuolista turhautuneena ja euforista autonostofiilistä kaivaten.

”Hei, sanos nyt vielä se puhelinnumero, kun nää nyt temppuilee”, hän sanoi, kun sain itseni suorille jaloille.

Olin hiljaa.

”050…?”, hän avusti.

Kaivoin lompakosta käyntikortin.

Kun vartin päästä autokaupoista löysin H&M:n sukkalaarista sukat, joissa oli banaanien kuvia, ilahduin. Hauskat sukat, ajattelin ja näin itseni ylpeilemässä banaanisukkieni kanssa jossain illanvietossa.

Mietin, että kai auton hankinnasta pitäisi tulla parempi fiilis kuin sukkien ostamisesta.