”Aika vähän”, oli ensiajatukseni. ”Itse asiassa, aivan liian vähän”, oli sitä seurannut päätelmä ja samalla lopullinen vastaus itsepohdiskeluuni: kuinka paljon olen viime aikoina jäsentänyt ajatuksiani oikein kunnolla?

Rosa Parks istuu siinä, eikä suostu nousemaan. Ei suostu vaikka valkoinen mies käskee häntä. Kannattaa istua hänen seuraansa ja pitää hänen puoliaan. Se saattaa olla merkittävää sinulle ja hänelle, mutta se saattaa eskaloitua maailmanlaajuiseksi tasa-arvoteoksi, joka myöhemin kantaa teidän nimiänne.

Se on monesti juuri lupausten ehdottomuus ja tavoitteiden älyttömyys, joka nöyryyttää lupaajansa. Sitoudumme testosteronihurmiossa vuodeksi sellaiseen mikä ei ole ollut aiemmin totta edes kahta vuorokautta. Luulemme, että ensi tammikuun päivät eivät houkuttele mässäilemään niin kuin kaikki aiemmat elämän päivät.

Pitää ehtiä kotiin, jotta siellä ehtii olemaan. Vaikka siellä ei oikeastaan mitään tekisikään. Koti tuntuu turvalliselta paikalta, jossa saa olla oma itsensä ja rauhoittua. Kerrankin kun on runsaasti aikaa olla vain kotona, se pitää hyödyntää.

Joulun syvin olemus on tietyllä tavalla perinteiden vaikutusalueen ulkopuolella. Se on multa, johon perinnejuuret kasvavat. Perinteet – sauna, ruoka-aika, lahjojen jako – on nostalgiaa, mukavan muiston toistoa. Usein se onnistuu ja tiet menneisyyden muistoihin aurautuvat. Perinne vahvistuu ja tavat juurtuvat syvemmälle sukupolviin. Eikä se lannista, vaikka aina ei onnista. Ensi vuonna on taas uusi joulu.